ELÄMÄÄ MAALLA
Kaari Utrio

KAUPUNKILAISTYTTÖ

Viisikymmentäluvun alussa Helsingin Kaisaniemen kansakoulussa opettaja sanoi juhlavan lauseen: ”Suomi on maatalousmaa.”
Pieni koulutyttö ei ymmärtänyt, että oli olemassa teollisuusmaita, ja että Suomi oli takapajuinen pohjoinen peräkylä. Hän tiennyt, mitä ”maatalous” tarkoitti.

Viisikymmenluvun taitteen kansakoulun aapinen kertoi elämästä, joka tapahtui maaseudulla ja oli jo silloin pitkälti menneisyyttä. Kaupunki mainittiin yhdessä kappaleessa. Siinä kerrottiin junasta ja raitiovaunusta.
Kaupunkilaistyttö tavasi aapisesta omituisia sanoja kuten puiminen. Se oli varmasti tekemisissä puun kanssa. Heinänteko tarkoitti tietenkin heinän kasvattamista.
Mutta mitä olivat kirnu, oras tai varsta? Ei kukaan kehdannut kysyä opettajalta. Helsingissä oli vielä jokunen isvossikka niin että hevonen oli tuttu eläin.

Olin paljasjalkainen helsinkiläistyttö. Kirjoitin ylioppilaaksi Helsingin Tyttölukiosta ja opiskelin Helsingin yliopistossa. Olin niin street-wise kuin koko elämänsä kaupungin keskustaa sahannut ihminen voi olla.
Maaseutu kuului kesään, mökille, joka sijaitsi Karhulassa meren rannalla. Kalastamaan opin pienenä, mutta olin kolmenkymmenen käydessäni ensi kertaa navetassa. Kävin Korkeasaaren susihäkissä ennen kuin häkkikanalassa.

MAALLEMUUTTO

Keväällä 1975 aviomies soittaa Helsinkiin Somerniemeltä, vasta ostetulta huvilalta:
— Sano yksikin syy, miksi asumme Helsingissä?
Kello on kuuden maissa aamulla, enkä pysty siinä keksimään ainuttakaan syytä.
Kolmekymmentäkolmevuotiaana muutin syvälle maaseudulle Lounais-Hämeen metsiin suoraan Helsingin Ritarikadulta, jossa Suurkirkko näkyi ikkunasta.
Täälläkin näkyy ikkunasta kirkko, Somerniemen keltainen puukirkko. Kaikki muu on toisin.

Maallemuutto oli päähänpisto kuten lähes kaikki päätökset tuohon elämänaikaan. Ystävät ja kylänmiehet sitä taivastelivat, mutta jälkikäteen tiedostamattomatkin motiivit ovat nähtävissä.
Paljasjalkaisuudesta huolimatta en oikeastaan koskaan viihtynyt kaupungissa. Kaupunki teki minut surulliseksi. En vieläkään tiedä, mistä se johtui.
Lyyristä sielua perinteisesti inspiroivat sateiset kadut olivat minusta yksinomaan ankeita. Seisoin bussipysäkillä, katselin valoja ikkunoissa ja ihmisten varjoja. Tunsin lohdutonta murhetta kaiken samankaltaisuudesta ja merkityksettömyydestä.

Elämä Helsingissä oli levotonta. Taiteilijapiireissä juotiin tolkuttomasti, ihmisiä ravasi yhtenään, monet jäivät päiviksi sammuttelemaan kuin majatalossa. 70-luvun poliittinen kiihko oli pahimmillaan. Tuskin viikkoa kului, ettei jokin taho ollut asettamassa minua seinää vasten ”sitten kun me saadaan valta”.
Rekka toi Somerniemelle sata hyllymetriä kirjoja, eikä meillä juuri muuta ollutkaan. Itse saavuimme bussilla. Matkatavarana oli kahden undulaatin lintuhäkki.

MAASEUDUN IHMEITÄ

Ensimmäisenä vuonna kaivosta loppui vesi. Kaivomme oli kylän paras, kun tupaa ostettiin, mutta eihän se kaupunkilaisten pesukoneita kestänyt. Palokunta täytti kaivon kerran viikossa. Piti opetella säästämään vettä.
UPOn sähkövessa petti. Piti opetella käymään puuseessä säässä kuin säässä ilman että siihen liittyi mökkiromantiikkaa.
Saunan putket jäätyivät ja halkesivat. Ensimmäisen aavistuksen naapurien monumentaalisesta merkityksestä maaseudulla sai, kun joutui talven käymään naapurin saunassa.
Vesipisara jäätyi, jos sattui putoamaan lattialle. Leivinuuni savutti. Tiiliuunit lämpisivät korkeintaan haaleiksi. Kylmään tottui niin nopeasti, että siitä lähtien kaupunkilaisten asunnot ovat tuntuneet tukahduttavan kuumilta.

Sähköt katkeilivat. Ukkoset mykistivät puhelimen. Hilleri tappoi hanhet. Pässi söi pojan villapaidan ja hiiret astianpesukoneen.
Eläimiä meillä oli kuin Nooan arkissa ja puolen hehtaarin ryytimaat. Elikot teurastettiin ja paloiteltiin itse. Meiramia, lipstikkaa ja sitruunamelissaa tuotettiin koko kansalle. Kirjailija oli päätoiminen kitkijä.

Nuori ihminen otti maailman annettuna: tällaista täällä aina on, ei auta valittaa. Kaikki oli uutta, omituista ja hauskaa, kuin elämä tuntemattomalla, mutta ystävällismielisellä planeetalla.
Oltiin maalaisempia kuin yksikään syntyperäinen maalainen. Suomalainen juntti on neuvokas, kätevä ja omatoiminen. Hän ei hetkeäkään siedä teknistä epämukavuutta koska — toisin kuin kaupunkilainen — hän osaa korjata kaiken mieleisekseen.
Elimmekin kokonaan naapuriavun varassa. Maalla oppi äkkiä, mitä tarkoittaa hyvä naapuruus: sitä ei rahalla saa, ja sen voi korvata vain olemalla itse hyvä naapuri.
Kaikkina maalaisvuosikymmeninä naapuruus on ehkä tärkein oppimani asia. Eipä tullut mieleen kaupungissa, ei koskaan.

MAASEUTU, RAKKAUTENI

Seitsemänkymmentäluvulla monet taitelijat muuttivat maalle. Etsittiin työrauhaa. Valtaosa palasi vähin äänin. Kuusi lammasta ja hanhi eivät riittäneet elannoksi.
Me jäimme. Luovuimme eläimistä ja viljelyksistä. Tuottakoot ruokaa ne jotka osaavat. Me tuotamme mitä me osaamme: kirjoja. Nykyajan maaseudun väestöstä valtaosa hankkii elantonsa muusta kuin maataloudesta.
Maalle jäämistä voi perustella järkisyin: työrauha, elintila, taloudellisuus. Mutta ihmiselämän suurten ratkaisujen pohjalla eivät juuri koskaan ole järkisyyt. Ei tämänkään. Minä yksinkertaisesti rakastan maaseutua. Se riittää syyksi.

On puhdasta onnea palata Helsingistä sametinmustana tähtikirkkaana talviyönä. Lumi tuoksuu, hongat tavoittavat Linnunrataa. Ihminen on juuri niin pieni kuin oikeasti on, hänen asiansa vähäiset luonnon hiljaisuudessa.
Mielessäni maaseutu sekä vaatii että tuottaa tyyneyttä, mietiskelyä, pohdintaa. Maalla on säät ja vuodenajat, monin tavoin syklinen aika ja järjestys, ihmisenkokoinen elämänmeno.

Mitään poliittista vihreyttä ajatteluni ei sisällä. Ehkä jokin alkumuisti saa iloitsemaan luonnollisuudesta, yksinkertaisuudesta. Syntyhesalaisella on varaa luopua nousukasajattelusta, jonka mukaan kaikki on sitä hienompaa mitä kalliimpaa ja keinotekoisempaa se on.
Eksotiikasta tuskin voi enää olla kysymys. Olen asunut Somerniemen Kirkonkulmalla runsaat kolme vuosikymmentä. Rakkauteni on aito ja kestävä. Se on sietänyt paljon ja antanut anteeksi. Maaseutu ei ole paratiisi eivätkä maalaiset enkeleitä.

MAASEUDUSTA KAUPUNGIKSI

Kaupunki on muuttunut, niin maaseutukin. Helsingissä en liiku enää bussilla, en osaa. Käyn ostoksilla Stockmannilla. Minusta on tullut maalainen.
Tai ainakin haluaisin olla maalainen. Mutta rajat hämärtyvät oudosti. Kotikuntani Somero on kaupunki. Tosin se on myös maan suurimpia maatalouspitäjiä, tuottaa eniten sikoja, kanoja ja viljaa. Minun on mahdoton ymmärtää, miksi komea, perinteinen maalaispitäjä haluaa esiintyä kaupunkipahasena.

Aikoinaan Somerniemelle muuttaessa en lukinnut ovia. Nykyään panen oven lukkoon lähtiessäni ja vielä varmistan. Vesikin on kunnan vettä. Ehkä maalaisista todella on tullut kaupunkilaisia.
Kuntamuoto ei toki voi himmentää illan kirkkautta, kun voikukat täplittävät kultahippuina alkukesän kiihkeää vihreää, saunan savu tuoksuu ja ehtookellot soivat yli vainioiden. Vielä huutaa lumirinta kuikka metsälammella ja hiirihaukka harjun päällä.

Järvestä nousee kahdeksan kilon kuha. Mikä palkinto voisi tuottaa saman atavistisen ilon kuin ahkerasti kalastettu saalis?
— Back to basics, ystävä naurahtaa.
Miksi ei. Olen saanut elämässä osani niin ilosta kuin menetyksistä. Ehkä paljon koettuani tajuan, mikä maailmassa on todella merkityksellistä ja pysyvää.

Essee perustuu vuonna 2003 Eeva-lehdessä ilmestyneeseen artikkeliin.