70-LUVUN MUISTOT
Kaari Utrio
SUHTAUTUMINEN 70-LUKUUN
Suurin osa siitä, mitä 70-luvusta on sanottu, on jälkiviisautta. Tämä koskee tietenkin myös itseäni. Inhosin Kekkosta ja Neuvostoliittoa niin syvästi, että tunne vaikuttaa edelleenkin ajatteluuni.
Suhtautuminen ei ole erityisen kehuttava ominaisuus historiantutkijalle, jonka pitäisi kyetä objektiiviseen ajatteluun. Siksi onkin parasta, että 70-lukua tutkivat nuoret tutkijat, joita ajan myrskyt eivät enää kosketa. Tosin arvelen, että he joutuvat kantamaan vanhempiensa taakkoja.
HENKILÖKOHTAISTA JÄLKIVIISAUTTA
Niinpä se, mitä minä nyt kirjoitan, on myös jälkiviisautta. Siksi pyrin esittämään asiat yksityiseltä kannalta, miten minä ne näin. En ollenkaan etsi yleispätevyyttä tai objektiivisuutta, sillä sellaiseen en pysty. En kirjoita sellaisista asioista, jotka jokainen voi lukea Mitä-Missä-Milloin -kirjasta.
Yksi yleispätevä asia on sanottava: jo se tunnemyrsky, jolla ihmiset suhtautuvat 70-lukuun vielä vuosikymmeniä myöhemmin, osoittaa, miten latautunutta ja erityislaatuista aikaa se oli.
OMA TILANTEENI
Olen syntynyt 1942. Vuosikymmenellä elin siis 30 ja 40 ikävuosien välistä aikaa. Tämä on ihmiselämässä yleensä voimallista aikaa. Innokkuutta riittää eikä kyniikka ole vielä iskenyt.
Olin siis nuori mutta jo opintoni päättänyt (v. 67 Hgin Yliopistosta). Minulla on meneillään ura. Kirjoillani oli suomalaisittain suuri suosio, ja 73 sain valtionpalkinnon. Olin sen verran vakiintunut kirjailija kuin tässä ammatissa voi vakiintunut olla.
70-luvun alussa erosin ja muutin asumaan avoliittoon nykyisen mieheni kanssa. Tuolloin avoliitto-sanaa vasta tapailtiin. Yhdessä asuminen oli paheksuttavaa, mutta taiteilijalta se siedettiin. Normaali sanonta oli susipari.
Että julkisuuden henkilö voi tehdä näin 70-luvun joutumatta kuitenkaan ostrakismin kohteeksi osoittaa mikä muutos oli suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtunut. Kymmenen vuotta aikaisemmin minut olisi kivitetty perhearvojen tuhoajana ja nuorison turmelijana. Tosin sanaa arvot ei vielä käytetty.
Suuri seksuaalinen vallankumoushan oli tapahtunut 60-luvulla. Eikä kukaan silloin osannut vielä kuvitella, kuinka suuri se oli. Seksuaalisen vallankumouksen ydinhän ei ollut yksilön vapaus vaan ehkäisypilleri.
UUSI ELÄMÄ 60-LUVUN VAPAUTUMISEN JÄLKEEN
60-luvun lopulla tapahtui valtava henkinen vapautuminen. Ajattelu ennen 60-lukua oli tunkkaista, ahdasmielistä, tekopyhää ja kaksinaismoraalista. Käsitykseni mukaan 70-luvun alkupuoli oli pitkälti sopeutumista uuteen maailmaan, tavallaan 60-luvun jatketta.
Luultavasti suurin osa suomalaista yhteiskuntaa eli vielä 70-luvulla maalaiskristillisessä kirkonkylässä. Uskonnon tai kirkon merkitys oli suuri ja kontrollia harjoittivat naapurit. Nykyään kontrollia harjoittavat julkinen valta ja liike-elämä ja luullaan, että se on jotakin ihan uutta. Niin ei suinkaan ole.
Uusi vapaamielinen ajattelu purskahti esiin suurimmissa kaupungeissa. Maalaisyhteiskuntakin joutui valtavaan liikkeeseen, kun 60-70-lukujen taitteen Suuri Muutto sinkosi satoja tuhansia (400 000) ihmistä Ruotsiin ja 70-luvun alussa imaisi neljäsosan heistä takaisin lähinnä kaupunkeihin.
Palaavat ihmiset olivat sitten nähneet muutakin kuin Pölhönperän ja toivat mukanaan uusia ajatuksia ja vaatimuksia. Syntyi hirveä myllerrys.
MAAILMANLOPUN VARJOSSA
Koko 70-luvulle antoi leimansa ambivalentti elämänasenne: silloin vallitsi yhtä aikaa sekä pessimismi että optimismi. Ydinsodan uhka oli ihan realistinen, ja se oli jokaisen tiedossa.
Me elimme aivan tosissamme maailmanlopun varjossa, vähän kuin Asterix, joka tietää, että joskus taivas putoaa, mutta ei toivottavasti vielä tänään eikä huomenna.
Pelko ei ollut mitenkään mielikuvituksen tuotetta. 70-luvulla esimerkiksi Neuvostoliitto teki useita maanalaisia ydinkokeita. Ranska laukaisi neljä ydinpommia ilmakehässä. Kirjallisuus, televisio ja radio suolsivat dramaattista ja dokumentaarista faktaa ja fiktiota ydinuhasta, ydintalvesta ja elämän häviämisestä maapallolla. Se oli asia, joka oli aina läsnä.
Ydintuhon arveltiin tulevan ennemminkin sattumalta tai vahingossa kuin tahallisen toiminnan seurauksena. Se juuri teki asiasta niin toivottoman ja kohtalonomaisen.
Ahdistusta lisäsi vaatimus, että meidän tavallisten ihmisten pitäisi jotenkin pystyä estämään uhkaava katastrofi. Niin kuin me olisimme olleet jotenkin vastuussa siitä, että vanhat äijät, Nixonit ja Brezhnevit, värkkäsivät näitä kuolemankoneitaan.
Käytännön elämään ydintuhon pelko vaikutti lähinnä siten, että pienille lapsille piti pystyä jotenkin selittämään tämä asia. Nelivuotiaan mielestä oli aivan turha opetella solmimaan kengännauhoja, koska kohta me kaikki kuitenkin kuollaan.
OPTIMISMI
Maailmanlopun tiedostamisen vastakohtana sitten kuitenkin pienessä ja aika sulkeutuneessa Suomessa vallitsi varsin optimistinen tunnelma. Tämä oli yleinen elämännäkemys 50-luvun alusta lähtien aina 90-luvun lamaan asti.
Tosiasia oli, että sodanjälkeinen Suomi oli niin köyhä ja niin takapajuinen, että meillä ei oikeastaan voinut olla suuntaa muualle kuin ylöspäin.
70-luvulla tämä yhteiskunnallinen optimismi johti peruskoulun luomiseen. Pidän peruskoulua tärkeimpänä asia joka loppujen lopuksi 70-luvusta on jäänyt.
Pohjoismainen vankkumaton usko koulutuksen voimaan huipentui ajatukseen, että kaikille kansalaisille voidaan ja pitää antaa koulutus, jonka siihen asti olivat saaneet keskikoulun käyneet, siis ne, jotka olivat pyrkineet ja päässeet oppikouluun. Ilman tätä valtavaa henkistä ja taloudellista ponnistusta ei Suomen nykyinen menestys olisi ollut mahdollinen.
VAURASTUMINEN
Toinen tekijä, joka vaikutti yleiseen optimismiin oli tietenkin raha. 70-luvun alkupuolella yleinen vaurastuminen alkoi todella näkyä. Sitä voisi kuvata yhdellä elämän alueella seuraavasti.
50-luvulla minä ompelin itse kaikki vaatteeni. Mitään ei ostettu, mitä pystyttiin itse tekemään. Kotini oli ylempää keskiluokkaa, hyvin toimeentulevaa. Äitini teetti vaatteensa yksityisompelijalla.
60-luvulla jo ostettiin ainakin muotivaatteet. Mutta tuskin kukaan villapuseroa haki kaupasta, kun sellaisen jokainen osasi itsekin kutoa. Vanhemmat kävivät ulkomailla Torremolinoksessa ja äiti toi minulle piikkikorkoiset kengät. Ne olivat yleisen kateuden kohde.
70-luvulla ei sitten enää vain pysytelty hengissä ja hankittu jotain ylellistä joskus. 70-luvulla valmisvaateteollisuus valloitti suomalaisen maiseman. Silloin iskivät täydellä voimalla farkut ja minihameet. Myös merkkivaatteet marssivat esiin. Suomalaisilla oli varaa ostaa kaikki vaatteensa.
Mutta silti: 76 syntyneen lapsen vaatteet ompelin itse. Se oli normaalia: nekin, jotka eivät ommelleet aikuisten vaatteita, tekivät niitä kyllä lapsille.
KONEET
Erityisen ihana muisto minulla on kyllä ihan eri ylellisyyksistä: 70-luku näki kotitalouskoneitten suuren invaasion.
Taloudenhoito oli itsestään selvästi naisten asia. Kuviteltiin, jokainen tyttövauva synnynnäisesti kuuraa ja kokkaa ja pesee pyykkiä. Minä inhosin sitä. Olen aina vihannut taloustyötä. Olen hankkinut jokaisen järkevän vekottimen heti kun mahdollista.
Automaattipesukoneen hankin ihan 60-luvun lopulla. Muistan vielä mainoksenkin, jossa kaunis nainen istui tuolissa ja luki kirjaa samaan aikaan kun UPO-pesukone jauhoi perheen pyykkiä. Ennen pestiin pulsaattorikoneella tai käytiin pyykkituvassa.
Toinen jumalainen masiina oli tiskikone. Sellaisen ostin vuonna 72, heti paikalla kun niitä tuli myyntiin. Putkimiehet eivät osanneet edes asentaa sitä. Hankin kaikki kotitalouskoneet omilla tuloillani.
Koneet hankittiin usein osamaksulla kun ensin oli säästetty jokin summa. Niitä pidettiin ylellisyytenä, veltostuttavina laiskureiden kapistuksina. Joskus silloin valtion kassakriisin takia säädettiin rahan keräämiseksi erityinen ylellisyysvero. Tämä vero oli myös pyykinpesukoneilla.
SUOMI JA NEUVOSTOLIITTO
Mainitsin jo aluksi, että 70-luku oli ambivalentti vuosikymmen, joka tasapainoili vaurastumisen ja ydintuhon välimailla. Tämä koski koko maailmaa, mutta Suomella oli sitten vielä ihan oma ambivalenssinsa.
Se koski tietenkin Neuvostoliittoa, jonka varjo lankeSI 70-luvun ylle ehkä suurempana kuin se todellisuudessa olikaan. Suomettuminen, finlandizierung, oli sana, jota alettiin tuolloin käyttää tilanteesta, jossa suomalaiset omaehtoisesti sensuroivat itseään, ummistivat silmänsä tosiasioilta, ennakoivat Neuvostoliiton tarpeita ja imartelivat karkeasti naapuria.
Tämä käytöshän ei johtunut rakkaudesta vaan pelosta. Pelon syy saattoi olla kuviteltukin, mutta pelko oli todellinen. Oltiin kuitenkin tekemisissä paranoidisen imperialistisen suurvallan kanssa, jossa ei ollut vapaata lehdistöä eikä demokratiaa.
Pokkurointi oli hengissäselviämiskeino, jota on vaikea tänä päivänä kritisoida. Ikävintä asiassa tietenkin oli että niin kuin aina tällaisissa tilanteissa, maassa oli myös viides kolonna.
SAIRAS ELIITTI
Tilanne oli kauhea ja stressaava koko suomalaiselle yhteiskunnalle, nimenomaan sen yläkerrokselle. Kaikkien vaikuttajien odotettiin noudattavan ns. liturgiaa, eli vakuuttavan ystävyyttä, yhteistyöhalua ja luottamusta Neuvostoliittoon.
Äärimmäisen harva todella uskoi näihin vakuutteluihin. Mutta jos epäilyksensä ilmaisi ääneen, joutui todella kauas yhteiskunnan marginaaliin. Toisinajattelijoita ei pantu mielisairaalaan kuten Neuvostoliitossa, mutta heihin suhtauduttiin niin kuin mielisairaisiin.
Tamminiemessä istui seniili presidentti, jonka hovin kautta ihmisille jaettiin piiskaa tai ruusuja. Poikkeava mielipide tai pelkästään avoimuus saattoi tuhota virkamiehen tai poliitikon uran.
Minä olin pieni ihminen, jolla ei ollut eliitin kanssa muuta tekemistä kuin kiinnostunut seuraaminen. Mutta pieni ihminenkin ymmärsi kyllä, että valheen valtakunnassa eletään.
OMIEN PETOS
Suomettuminen käsitti toisenkin puolen, joka kukki pahan kukkia erityisesti 70-luvulla. Pelkoa käytettiin hyväksi sisäpolitiikassa, eli vastustaja pyrittiin nitistämään niin sanotulla Moskovan kortilla. Tätä korttia käytti erityisesti silloinen Maalaisliitto, jolla Urho Kekkosen vuoksi oli erityissuhde Neuvostoliittoon.
Suomalainen poliitikko saattoi pyytää vieraan vallan vakoojaa vaikuttamaan vaikkapa omaan valintaansa tai jonkin asian tai edun saavuttamiseen tai kilpailijan tuhoamiseen. Tällaisessa menettelyssä ero valtiopetokseen oli hiuksenhieno jos sitä lainkaan on.
Näin demoralisoivassa ilmapiirissä jouduttiin elämään, ja juuri se tekee tuon ajan tarkastelun niin kipeäksi. Ei vieraan uhka vaan omien petos.
TAISTOLAISET
Paljon on puhuttu taistolaisista. Yleisemmin heitä nimitettiin stalinisteiksi tai änkyröiksi. Jotta ymmärretään, mistä puhutaan, seuraavassa pikakatsaus ajan poliittiseen jakoon:
Vuoden 1968 Tshekkoslovakian miehitys synnytti hajaannuksen Suomen kommunistisessa puolueessa. Aluksi kaikki tuomitsivat tankkien vyöryn Prahaan. Myöhemmin kovat kommunistit Taisto Sinisalon johdolla ryhtyivät myötäilemään Neuvostoliittoa. Kova linja edusti maanalaisen kommunismin perillisiä, joiden erityiset tukipaikat olivat Kotka ja Turku. Kun kerran sille tielle oli lähdetty, niin sittenhän Neuvostoliitto ei voinut tehdä mitään väärää.
Vasemmisto jakautui seuraavalla tavalla (oikeistolla ei ollut poliittista merkitystä): demarit, SKDL, kommunistit, stalinistit.
Stalinistit olivat kommunistisen puolueen äärisiipi. Myös Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue NKP oli ristiriitainen. Turku-Leningrad –yhteydet ja Neuvostoliiton konsulaatti Turussa hämmensivät uskoviakin.
Neuvostoliiton Kommunistista Puoluetta häiritsi Euroopassa vallan saanut ns. eurokommunismi, joka ei enää identifioitunut neuvostoproletariaattiin. Siksi se kiristi otettaan Suomesta, johon eurokommunismi ei levinnyt.
Suomen kommunistinen puolue oli hajaantunut, käytännössä revennyt, mutta sitä ei voitu tunnustaa. Sisäinen riita oli verisen vakava ja vaikutti paljon näiden muutaman kymmenen tuhannen ihmisen ulkopuolelle.
VALLANKUMOUSROMANTIIKKA
Taistolaisten joukkoihin liittyi paljon näkyviä suomalaisia taiteilijoita, monet siirtyivät niihin sosialidemokraateista. Tiedonantaja-lehden lisäksi ilmestyi Kulttuurivihkot, joka pani suomalaista kulttuurielämää järjestykseen.
Joukko oli itse asiassa pieni, mutta se piti suhteessa kovaa ääntä näkyvillä paikoilla kuten TV:ssä ja radiossa. Ei pidä kuvitella, että tässä olisi ollut kysymyksessä joukko kirkassilmäisiä 18-vuotiaita. Nämä olivat aikuisia ihmisiä, minun ikäisiäni, 30-40 välillä. Moni ajoi omaa etuaan yhtä kiivaasti kuin sosialismia. Tämä oli vallankumouksen etujoukko, jonka tehtävä oli vallata kaikki kulttuuriorganisaatiot, yhdistykset, virastot, toimikunnat, lautakunnat, lehdet, radio, TV jne.
Ihmiset olivat suvaitsemattomia, uskossaan varmoja besserwissereitä. Oli joko heidän puolellaan tai heitä vastaan. Joukko oli Suomen kulttuurielämässä vaikutusvaltainen ja näkyvä, mutta ei sentään kaikkivoipa. Kenttätuomioita kyllä jaeltiin nopeasti ja armottomasti.
SUHTEENI TAISTOLAISIIN
Taiteilijoiden kautta jouduin kosketuksiin taistolaismaailman kanssa. Ajattelin silloin, ja ajattelen nyt, että suuri osa oli vallankumousromantiikkaan höyrähtäneitä höpsöjä, hyödyllisiä hölmöjä, kuten Lenin sanoi.
Aina on ihmisiä, jotka tarvitsevat jotakin äärimmäisyyttä pitääkseen itsensä kasassa. Aika suuri osa taistolaisista on heilahtanut äärioikeistoon tai tullut uskoon.
Suhtautuminen minuun oli moittiva. Tyhjänpäiväiset romaanini estivät ihmisiä ostamasta Leninin Koottuja teoksia. Kotini oli sosialidemokraattinen, fagerholmilainen, Neuvostoliiton vihan kohde. Vielä pahempi, isäni oli ollut Väinö Tannerin sihteeri 30-luvulla.
Toisaalta puhuin venäjää ja olin ollut koululaisena kesän pioneeri- ja nuorisotyöleirillä. Eihän tällaisia saavutuksia papinpojilla ollut.
Täytin sosiaalisen velvollisuuteni taiteilijana. Kirjailijoiden piti jalkautua: kävin puhumassa valimossa ja elintarviketehtaassa ja maalitehtaassa ja ties missä. Yleisö oli varmasti yhtä kummissaan kuin minä, joka olin tottunut puhumaan kouluissa ja kirjastoissa. Viereinen Pirkko Tantun ottama ainutlaatuinenkuva on ilmestynyt Anna-lehdessä vuonna 1978. Siinä hymyilevät ihmiskunnan viholliset Anni Polva, Hilja Valtonen, Laila Hietamies ja Kaari Utrio.
AJAN TAUSTA
Mainitsen politiikan, koska aika oli ylipolitisoitunut: uudelta ihmiseltä kysyttiin ensimmäiseksi poliittista kantaa siinä missä nykyään kysytään, mitä hän tekee työkseen. Politiikka tuli myös yliopistoihin ja kouluihin.
Jotta tämän ymmärtäisi, on muistettava, mitä tapahtui todella. 70-luvun alkua hallitsi äärimmäisen traagisena Vietnamin sota. Se vaikutti kaikkeen yhteiskunnalliseen ajatteluun.
Yhdysvaltain rikokset: Vietnamin sota ja Chilen terrori olivat kaikkien tiedossa. Niitä ei voinut salat. Sen sijaan Neuvostoliiton rikokset tapahtuivat lähinnä sen omia kansalaisia vastaan täysin suljetussa yhteisössä. Ei sieltä saanut juuri mitään tietoa.
VAPUN ALLA 75
Mielessäni piirtyy voimakas kuva: vapun alla, 29.4.75 Kai ja minä saavuimme helsinkiläiseen taiteilijaravintola Kosmokseen. Siellä istuivat Pentti Saarikoski ja Mia Berner ilman tavan mukaista hoviaan. Samana päivänä radiossa kerrottiin, kuinka viimeiset amerikkalaiset pakenevat paniikissa Saigonista.
Me olimme juuri ostaneet talon maalta, ja muutimme kuukauden sisään Somerniemelle. Tämä tapahtui vuonna 75, mutta miellän sen niin, että silloin päättyi 60-luku. Vietnamin sota loppui.
Artikkeli perustuu esitelmään ET-lehden tilaisuudessa 28.1.2003.