KUSTANTAJA JA MINÄ
Kaari Utrio
KIRJOJEN TYTÄR
Ensimmäisenä muistan kustantajastani Tammesta Fennian talon leveät portaat ja punaisen maton. Ylellinen matto teki sodanjälkeisessä puutteen maailmassa pikkutyttöön suuremman vaikutuksen kuin kirjat.
Kirjoja oli kotonakin joka paikka täynnä, kellertäviä pölyisiä kimpaleita, joita ei säännöllinen pyyhkiminen kirkastanut. Joulupaketeistakin löytyi aina vain kirjoja. Kustantajan kuusen alla pehmeä paketti oli iloinen yllätys. Mutta punainen matto oli vain siellä missä isä kustansi yhä lisää kirjoja.
Kirjojen maailma jakautui kahtia. Kunniallisen maailman kansoittivat hyvät kirjat. Niitä piti lukea velvollisuudentuntoisesti, sillä ne kuuluivat sivistykseen. Kustantajan tytär oli sivistynyt ihminen.
Mutta oli myös viettelevä alamaailma, jossa roskakirjallisuus piti säädytöntä peliään. Ajanvieteromaaneja kuten Tarzania tai Aina vain Amberia lukivat ihmisparat, joilla ei ollut tietoa paremmasta. En minä, jolle maailman tietoaarre oli tarjolla kun kätensä hyllyyn ojensi. Kielletyn hedelmän huuma iskostui kuitenkin sieluuni.
KIRJA KOTONA
Jotkut kirjat aiheuttivat epämiellyttäviä soittoja meille kotiin ja yleisen hämmentyneen tunnelman. Tällaisia merkkiteoksia olivat Yrjö Leinon muistelmat, Arvo Poika Tuomisen Sirpin ja vasaran tie ja Kremlin kellot. Sitä kautta sai vähäinen koulutyttökin kosketuksen maailmanpolitiikkaan.
Toisenlainen merkkitapaus oli Keltaisen Kirjaston alku. Se oli niin perin juurin erilaista kirjallisuutta kuin kaikki siihenastiset Sillanpäät, että jokainen uusi kirja oli juhlaa. Paitsi, että muistan joihinkin liittyneen ihmeellistä mutinaa. Richard Hughesin Rajumyrsky Jamaikassa aiheutti epämääräisen kysymyksen, että onkohan se sopivaa luettavaa. Rajumyrsky onkin raju tarina.
Kustantajan tyttären elämä eteni sillä tavalla kirjasta kirjaan. Ensin Pelle pieni sotkanpoika, sitten Anna, ystäväni ja Ivan Denisovitshin päivä. Angelika ja Autotekniikan käsikirja kustansivat opiskeluni.
PAINOKONEIDEN JYLY
Olin elänyt neljännesvuosisadan Tammen kanssa kun kannoin sinne ensimmäisen käsikirjoitukseni, tuttuun Hämeentien taloon. Siellä ei ollut punaista mattoa portaissa, mutta sitäkin vaikuttavampi oli suurten painokoneiden tahdikas jyly, joka huojutti rakennusta kuin tuuli suurta puuta.
Myydessäni jouluisin Tammen kustantamia Angelikoja Kallion Kirjakeskuksessa mietiskelin, että tuollaisen minä kirjoitan, jos en muuta hauskaa keksi. Tammen Angelika - epäilemättä ajanvietettä - oli kunniallinen, koska seikkaileva kaunotar kustansi Keltaista kirjaston kuluja kuten tyhmänpuoleisen naisihmisen sopikin.
Koko elämänsä kirjojen keskellä viettänyt ihminen piti romaanin julkaisemista luonnollisena tapana ansaita rahapulassa.
KOHTALON KAMMARI
Sinä keväänä 1968 isäni jäi eläkkeelle, ja Jarl Hellemann siirtyi toimitusjohtajaksi. Matti Suurpää otti hoiviinsa Tammen kirjailijat. Olin uusin ja vähäisin - kaiketi myös vaivattomin. Tiesin, mitä talossa tehtiin ja miten. Tunsin henkilökunnan varaston Viktoriaa myöten.
Kun syntyy kustantamoon, on niin sisällä, että on ulkopuolella. En ymmärtänyt aikoihin kirjailijoiden monimutkaista suhdetta kustantajaan. Tallustelin kustannustoimittajan kohtalon kammariin kuin mihin tahansa huoneeseen.
Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miten syvä luottamussuhde kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä parhaimmillaan vallitsee. Hyvä kustannustoimittaja on solidaarinen ja rohkaiseva ja rehellinen kriitikko, joka ei anna kirjailijansa mokata itseään.
Kustannustoimittajan huoneessa on aina olkapää, jota vasten nyyhkiä jos on tarvis. Harvassa ammatissa ihmisellä on sellaista etua kuin on luotettu kustannustoimittaja. Minun kohdalleni tämä onni sattui.
KUSTANNUSTOIMITTAJA
Matti Suurpää ymmärsi epätaiteellisen luonteeni. Romaaneistani ei ollut puhuttavaa. Mikään ei voinut olla kauempana tarinatulvastani kuin Matin 50-lukulainen modernismi. Parin kolmen teoksen jälkeen ei omalla alallani ollut opettajaa.
Matti luotti pian kunniallisiin aikeisiini: en aikonut ujuttaa tekstiin siveyttä loukkaavia kohtia, joiden vuoksi kirjapainon johtajaa olisi uhannut haaste. Käsikirjoitukseni vaelsivat vuosittain tottelevaisesti Matin pöydän kautta painoon ja kirjakauppaan.
Molemmat ymmärsimme tehtävämme Tammessa. Matti hoiti oikeita kirjailijoita ja antoi minun tehdä rauhassani työni, jonka joka tapauksessa osasin paremmin kuin hän.
Se oli suotuisa suhde: kiintymystäni Mattiin eivät sumentaneet kiistat tyyleistä, teemoista tai henkilöistä. Matin elämää eivät häirinneet identiteettikriisini - en onnistunut hankkimaan sellaista edes silloin, kun ne olivat suurinta muotia 1970-luvun alkupuolella. Oheiset kuvat kertovat niin sanotusta miljoonajuhlasta vuodelta 1981. Juhlaa vietettiin, kun miljoonan myydyn kirjan raja oli ylitetty. Keskikuvassa Matti Suurpää, alakuvassa Tammen uusi toimitusjohtaja Olli Arrakoski ja eläkkeelle jäävä toimitusjohtaja Jarl Hellemann. Kuvat / Tammi. 
PROSAISTIN LOUNAS
Kirjailija-kustantaja -suhteen kohokohdat olivat pari kolme kertaa vuodessa mässäjäiset jossakin pääkaupungin paremmassa ravintolassa. Niitä nimitettiin tyylikkäästi lounastapaamisiksi.
Kai Linnilä on jalostanut käytännön kokemuksen teoriaksi, jonka mukaan lyyrikot ovat intohimoisen kiinnostuneita ruoasta kun taas pitkän proosan tekijät tuskin tietävät, mitä suuhunsa panevat. Olen elävä todiste teorian pätevyydestä; syön hengenpitimiksi milloin muistan, ja vaikka kylmää kaurapuuroa.
Matti-lounailla olin hetken lyyrikko. Alkupalat, pääruoka ja jälkiruoka tilattiin harkiten. Matti valitsi viinin - pitkän proosan puurtajan karu arki ulottuu myös juomiin: kunhan on prosenttia.
Maallisen nautinnon huipensi keskustelu, joka oli itse asiassa häikäilemätöntä juoruilua tyylikkäässä muodossa; Italian renessanssihovien Ariostot olisivat sitä kadehtineet. Somerniemeläinen maalaismaatuška, joka ei lukenut edes iltapäivälehtiä, sai nauttia polite worldin elämästä Matin sarkastisen seulan siivilöimän ekstraktin. Kuin olisi ulkomailla käynyt!
TUKEA ILMAN HOLHOUSTA
Kasvoin aikuiseksi kirjailijaksi ihan itse. Siitä on kiittäminen Mattia, joka oivalsi normaalin kustannusvirkailijan työn teosteni kimpussa ensin toivottomaksi ja sitten tarpeettomaksi. Voiko parin vuosikymmenen suhteelta parempaa pyytää: tukea, mutta ei ylemmyyttä, rohkaisua mutta ei holhoamista?
Matti lähti Tammesta virkaan, jossa hänen ensi kerran piti miettiä, kuka maksaa painolaskun. Aikuinen kirjailija tunsi hellää myötätuntoa (muistaakohan se arvonlisäveron?) ja haikeaa kaipausta. Ajat hyrskysivät muutosta, ja pieni ihmisensiru takertuu aina mielellään vanhaan ja tuttuun.
PUNAPÄÄOMASTA SINIKELTAISEEN
Tammi on nyt toinen kuin se kustantaja, johon synnyin 1942 ja johon esikoiskirjailijana tulin vuonna 1968.
Irrottautuminen osuustoimintaliikkeen napanuorasta alkoi, kun talo muutti työväenliikkeen pyhiltä paikoilta Hämeentieltä suomalaisen kustannusmaailman tyyssijoille Kamppiin. Henkiset velat katsottiin kuitatuiksi, kun punapääoma petti uskollisensa. Viimeinen riuhtaisu nosti kärsivän kustantamon erilaisten konkurssien kuohuista 90-luvun puolivälissä.
Tammen hallituksen viimeisessä kokouksessa istuin vastapäätä Untamo Utrion muotokuvaa. Isäni oli aloittamassa, minä olin lopettamassa. Ei ole enää osuusliikkeeseen sitoutunutta kustantamoa, eikä osuusliikettäkään. Eihän se ilonpäivä ollut.
Suomalaisen työväenliikkeen julkaisufoorumi siirtyi ruotsalaisen kulttuuripääoman liikelaitokseksi. Tammen kirjailijoita on jopa säälitelty, kun me raukat joudutaan tahkoamaan rahaa ruotsalaisille.
Monet suomalaiset yritykset on viime vuosina ostettu ulkomaiseen omistukseen ja työnnetty lihamyllystä läpi. Tammella oli onnea. Tammen osti vanha arvokas kustannusliike, joka ei pilkkonut sitä, vaan haluaa jatkaa kustannustoimintaa.
KATEDRAALISTA PÖRSSIKSI
Kustannustalojen on sanottu olevan pörssin ja katedraalin välimuoto. Tänä päivänä paino on pörssin puolella. Kirjabisneksen täytyy suorittaa silmittömästi pysyäkseen mukana kilpailussa uusien tieto- ja viihdytysvälineitten kanssa.
Hyvin kirja-ala on kilpailussa pärjännyt, varsinkin jos ottaa huomioon, että alan taloudelliset resurssit eivät ole lähelläkään kilpailijoiden vastaavia
Kovan kilpailun myötä myös kirjailija on erilaisessa tilanteessa kuin koskaan ennen. Kirjalla on hiljainen ääni. Kirjallisuus on yhden ihmisen puhetta toiselle ihmiselle. Nykyhälyssä kirja on kuiskaus.
ESIINTYVÄ TAITEILIJA
Paradoksaalista on, että saadakseen äänensä kuuluville kirjailijan on lähes pakko olla myös esiintyvä taiteilija. Harvalla jos kellään on minkäänlaista esiintymiskoulutusta.
Joskus tuntuu siltä, että kirjailijan pitää tuotteistaa itsensä tiedotusvälineitä ja yleisöä varten, jotta häntä kuunneltaisiin.
Harva jaksaa koko ajan huutaa kovemmin kuin kaikki muut. Se on väsyttävää, kun rakkain ja oikea työ on kirjoittaminen.
Mutta joskus kuiskauskin kuuluu, ja kuiskaus on ehdottomasti vaikuttavampi kuin huuto, koska sitä kaikkien on kuunneltava tarkkaan
NUORUUS LYHYT, VANHUUS PITKÄ
Tammen elinaikana ihmisen elinikä on pidentynyt huimasti. Kirjan elinikä on vastaavasti lyhentynyt. Tällä tarkoitan kuitenkin vain kirjan elämää kirjakaupoissa.
Vuonna 2002 vastasin muun muassa kahden koululaisen kirjeeseen. Molemmat tekivät äidinkielen esitelmää minun kirjastani. Tytöt olivat viidentoista ja seitsemäntoista ikäisiä.
Nuoremman tytön esitelmän aihe oli romaani nimeltä Isabella, joka ilmestyi vuonna 1988. Romaanista ei silloin ollut uusintapainosta, joten kirjan täytyy fyysisestikin olla 15 vuotta vanha. Teos painettiin samana vuonna kuin sen lukija syntyi.
Toinen teos oli romaani Aatelisneito, porvaristyttö vuodelta 1974. Kohta 30-vuotiaasta kirjasta otettiin viimeinen pokkaripainos vuonna 1989. Siis nuoret ihmiset lukevat ikivanhoja kirjoja äidin tai mummin hyllystä.
Tämä on vain esimerkki siitä, että kirjan pikakierto painosta kaupan kautta lukijalle on vain yksi pieni osa kirjan elämää.
Kirjailijalle tuottaa ääretöntä tyydytystä ajatella, että kirjaa luetaan vuosia, ehkä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun käsikirjoitus on sopimuksen mukaan luovutettu, eli lapsi työnnetty kylmään maailmaan selviämään miten taitaa.
TAMMEN TAIDETTA
Kirjahyllyssäni on pieni teos nimeltä Tammen taidetta. Se on Tammen henkilökunnan lahja isälleni hänen täyttäessään 40 vuotta keväällä 1945.
Tähän on sidottu Tammen kustantamien kirjojen kansikuvia. Esipuheen ja onnittelut Kolhoosi-Tammen puolesta on allekirjoittanut Taito Otava. Viimeiselle aukeamalle on joku tekstannut ikään kuin viime hetkessä: Myös kirjapainon ja sitomon onnittelut.
Kirja sisältää muun muassa seuraavat kannet: Ivar Lo-Johansson: Hän oli vain äiti, Pekka Peitsi: Tässä sitä ollaan, John Steinbeck: Vihan hedelmät sekä Arvo Turtiainen: Laulu kiven ja raudan ympyrästä
Kokoelma on vaikuttava, varsinkin kun ajattelee, minkälaisena aikana nämä kirjat on kustannettu ja luettu, vuodesta 1943-1945, sodan, pulan ja sensuurin keskellä.
VAPAAMIELISESSÄ HENGESSÄ
Kokoelman välissä on lehtinen Mikä on Tammi? vuodelta 1948. Lehdessä on kuva kirjallisen osaston ulkomaisen kirjallisuuden hoitajasta, toimittaja Jarl Hellemannista.
Lehtisessä kerrotaan yhtiön tarkoitus: Tammen tehtävänä on kustantaa hyvää koti- ja ulkomaista kauno-, tieto-, ammatti-, ajanviete-, nuorison- ja lastenkirjallisuutta täysin puolueettomassa, vapaamielisessä hengessä. Yhtiön toiminnan tarkoituksena on kansansivistyksen kaikinpuolinen kohottaminen.
Tarkoituspykälä pätee tänä päivänäkin minkä tahansa kustannusyhtiön toimintaan: ”Puolueettomassa, vapaamielisessä hengessä ja kansansivistyksen kohottamiseksi”. Ei ole mitään hävettävää kuuden vuosikymmenen takaisessa vaalilauseessa.
MYÖTÄ- JA VASTOINKÄYMISISSÄ
Tammen kuutena vuosikymmenenä aika on siis muuttunut, mutta kirjallisuus pysyy. Käsikirjoitukset kiertävät yhä toimittajien pöydillä.
Kirjailijat tarvitsevat yhä kustantajaa, ja kustantaja tarvitsee kirjailijoita. Me olemme yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä, ja aika usein meidät vasta kuolema erottaa.
Artikkeli perustuu esseeseen Matti Suurpään 60-vuotisjuhlakirjassa 1997
sekä esitelmään Kustannus Oy Tammen 60-vuotisjuhlassa Helsingissä
10.9.200.