ESIKOISTA KATSELLESSA
Kaari Utrio
KARTANONHERRA
Lokakuisena päivänä neljä vuosikymmentä sitten sain käteeni painotuoreen esikoisteokseni. Sinä päivänä, 11.10.1968, kohtaloni määräytyi. Olin kahdenkymmenenkuuden, enkä ymmärtänyt merkittävää tapahtuneen.
Kirja oli paksu, melkein 400 sivua. Se oli tuohon aikaan poikkeuksellisen laaja romaani. Olin halunnut tehdä siitä houkuttelevan, samanlaisen kuin edellisten vuosien historiallisen huippumenestyksen Angelikan. Ranskalaisen Angelikan sidos oli kirkkaansininen, minun kirjani oli vihreä. Kansikuvan punatukkainen kaunotar oli meikattu 60-luvun tyyliin, silmärajaus oli voimakkaan musta ja tekoripset lepattivat siipinä ohimoilla.
Kirjan ulkoasuun olin tyytyväinen. Mutta nimi kaiversi mieltä.
Loistavasta Hornista oli kustannustalon myllyssä jauhautunut Kartanonherra ja kaunis Kirstin. Se toi mieleen 1800-luvun balladin tai Katariinan ja Munkkiniemen kreivin. 1500-luvun renessanssiylimykselle se antoi sopimattoman rahvaanomaisen kaiun. Ja olin aika ihastunut päähenkilööni. Klaus Kristerinpoika Horn oli kunnioitettava herra, oppinut, älykäs, uskollinen ja aikaansa nähden humaani ihminen. Hän olisi ansainnut nimensä kirjan kanteen.
Uusi nimi möisi hyvin, kustannusherrat vakuuttivat. Ja koska tämän kirjan tarkoitus oli tuottaa historian lehtorin vuosipalkka, nielin Kartanonherran. Ei olisi pitänyt: joudun raahaamaan esikoisteokseni häpeää hautaan asti. Mutta nuori historian maisteri ei aavistanut, että vihreäkantinen kirja oli uran alku.
TAG BORT
Kustantajani Tammi, jonka suojissa olin elänyt syntymästäni, ymmärsi kultajyvän kun sellaisen löysi. Kartanonherraan uhrattiin poikkeuksellisen paljon mainosmarkkoja, sen ympärille rakennettiin libristeille myyntikilpailu ja somistajille ikkunakilpailu.
Markkinointiosaston kirjeet kirjakaupoille olisivat hyytäneet kaunosielun veren, jos olisivat silmiin sattuneet:
”Nyt se sitten on tapahtunut. En malta olla kirjoittamatta Teille, sillä olemme todistamassa merkittävää hetkeä: suomalainen historiallinen best-seller on syntynyt, Kartanonherra ja kaunis Kirstin on valmis. – Tämä värikäs romaani on lähtöisin Kaari Utrion siroista käsistä
– ja on vaikea sanoa, kumpi on viehättävämpi, kirjan tekijä vaiko hänen sankarittarensa punatukkainen villikko Kirstin. – Kartanonherra ja kaunis Kirstin on hyvä kirja, jota on helppo myydä. Siksi sen iskulausekin on yksinkertainen ja selkeä: Se on niin hyvä kirja, sen paremmaksi ei tule, vie pois – Tag bort.”
Kustantajan ponnistukset palkittiin. Tuohon aikaan oli tapana ilmoittaa lehtimainoksissa painosluvut. Kolmas painos ja 13. tuhat! Tulossa 4. painos ja 17. tuhat! Tammen menevät kirjat – ottakaa omanne – 19. tuhat!
Tammen käytävillä Helsingin Lintulahdenkadulla tapasi vain iloisia kasvoja. Iloinen olin itsekin. Olin arvellut kirjan menestyvän kohtalaisesti, mutta yli kymmenentuhannen myynti oli satumainen! Sain historian lehtorin palkan kaksinkertaisena. Työkin oli pelkkää iloa.
PUNAHILKKA METSÄTIELLÄ
Julkisuudelle en uhrannut ajatustakaan. Kun ensimmäinen toimittaja soitti ja pyysi haastattelua, hälytin naapurin rouvan apuun. Kahdestaan siivosimme talon lattiasta kattoon kuin ennen joulua. Pullaa leivottiin pataljoonalle
Viattomana kuin Punahilkka metsätiellä lörpöttelin lehdistölle kaikki asiani. Oli helppo haastateltava: avoin, utelias ja innostunut. Kirjoittaminen oli kustantajan tyttärelle luonnollista, se oli kivaa, ja siitä sai vielä rahaakin.
Kirjallisessa kodissa kasvaneena tiesin toki, että oikea kirjoittaminen oli tuskallista taistelua, ja kirjailijan kohtalo oli kuolla keuhkotautiin. Mutta minähän en ollut kirjailija vaan tavallinen ihminen. Siksi minun oli helppo jutella toimittajille.
Luonani kävivät enimmäkseen naistenlehdet. Toimittajat olivat yleensä kaltaisiani nuoria, koulutettuja naisia. Puhuimme kodista ja lapsista saman verran kuin kirjallisuudesta. Tulin hyvin toimeen heidän kanssaan. He olivat samassa kategoriassa kuin minä: naisille kirjoittavia naisia.
Neljäkymmentä vuotta sitten herrakansa ei ottanut vakavasti heitä kuten ei minuakaan. Mutta vaikutusvaltamme oli lopulta arvaamattoman suuri.
PAKSUT SILMÄLASITt
Esikoiskirjailija kutsuttiin juttelemaan kirjastaan yhteen jos toiseenkin kirjastoon ja kulttuuritaloon. Kustantaja kuljetti yleisön eteen eri puolille Suomea.
Aluksi pelkäsin esiintymistä tolkuttomasti; minulla ei ollut käsitystä laudaturseminaaria suuremmasta kuulijakunnasta. En ollut koskaan puhunut julkisesti. Nyt jouduin tuon tuosta astumaan lavalle neljänsadan ihmisen odottavaan hiljaisuuteen.
Tunsin itseni toivottomaksi. Oli pieni ja ruma, minulla oli paksut silmälasit ja typerät vaatteet, ja suustani tulisi vain pihinää. Mitkään kirjailijanurani myöhemmät koettelemukset eivät olleet niin sietämättömiä kuin nuo kokemattoman nuoren ihmisen kauhunhetket ypöyksin valojen loisteessa.
Vielä tänä päivänä säälin häntä, ja toisaalta ihailen sitä sitkeää rohkeutta, jolla joka kerta voitin paniikin ja tein sen, mitä minulta odotettiin: puhuin selkeästi, olin hauska ja sain ihmiset kuuntelemaan.
Sain ensimmäisen lukijakirjeeni. Se tuli Lohjalta ja oli allekirjoitettu Kunnioittavasti. Olin niin liikuttunut, että liimasin kirjeen leikekansiooni. Joku tuiki tuntematon ihminen aikoi pitää esitelmän minun kirjastani. Olin pitänyt joukoittain kirjallisuusesitelmiä, ja nyt olin itse sellaisen kohde!
ISÄNI BULVAANI
Suvulla ja ystävillä oli sanansa sanottavana. Herrasmies kirjamaailman huipulta arveli tahdikkaasti, että isäni, emeritus-kustantaja, varmaan häpesi kirjoittamistani. Toinen kertoi kaikkien tietävän, että isäni oikeastaan kirjoitti teokseni. Tuskin tohelo nuori nainen pystyisi rakentamaan myyntimenestyksiä, siihen tarvittiin kokenut käsi. Minua käytettiin bulvaanina, ja kaiketi sain siitä puuhasta jonkin osuuden.
Puhelin soi. Veljeni, luonnontieteilijä, oli lukenut kirjan.
– Sudet olet ainakin kuvannut päin mäntyä. Eivät ne metsästä myrskyssä eivätkä missään tapauksessa ulvo metsästäessään. Yliopistolla on yksi mies, joka tietää niistä kaiken. Sen nimi on Pulliainen. Soita sille.
Siten opin pyytämään apua viisaammilta. Luonnontieteet olivat humanistin heikko kohta; vuosien mittaan olen soitellut yhdelle jos toisellekin lintumiehelle ja kukkatieteilijälle.
MORAALIKYSYMYS
Lapsuudenkodissa olin tottunut lukemaan kirjallisuusarvosteluja. Kartanonherraa kirjoittaessa mieleeni ei juolahtanut, että tämäkin esitys joutuisi aikanaan kriitikon pöydälle. Tiesin, mitä kirjallisuus oli; ahmin kirjoja väsymättä sen jälkeen kun seitsenvuotiaana sain silmälasit. En pitänyt Kartanonherraa kirjallisuutena; ilmoitin joka ikisessä haastattelussa, että tämä tarina on rahan vuoksi tehtyä viihdettä, jota ei ole tarkoituskaan ottaa vakavasti.
Puolueellinen ja tarkoituksenmukainen muisti on taipuvainen luomaan myyttejä, joista pitää sitkeästi kiinni, kunnes ne kumoutuvat eittämättömiin faktoihin. Muuan kymmenien vuosien ikäinen myytti mielessäni on arvostelijoiden nihkeä suhtautuminen esikoisteokseeni.
Historioitsijana ja järjestelmällisenä ihmisenä olen kerännyt laajan leikekokoelman kirjailija Kaari Utrion vaiheista. Lehtileikkeen liimattuani en sitä katso ennen kuin tulee tarve. Esikoisen julkaiseminen kirjallisena kuriositeettina pakotti avaamaan ensimmäisen leikekansion ensimmäiset sivut.
Elämys oli odottamattoman voimakas, järkyttäväkin.
Kolmen vuosikymmenen takainen maailma tuntuu huvittavan naivilta ja kieli viehättävän vanhanaikaiselta. Leikkeitten lukijaa ahdistaa kuitenkin kriitikon tarve säätää ja määrätä, mitä kirjailija saa kirjoittaa, mitä ei. Läpi paistaa halveksunta yleisöä kohtaan, joka tyhmyyttään lukee myyntimenestyksiä. Kirjailijan aiheenvalinta oli moraalikysymys jo syksyllä 1968. Se oli hyvää vauhtia matkalla myös poliittiseksi kysymykseksi.
Mutta myytti huonoista arvosteluista oli pakko syöstä suohon monen muun myytin seuraksi. Ankaratkin kriitikot osoittivat ymmärtämystä nuorelle esikoiskirjailijalle. Teos oli värikäs, sujuva, aistillinen, monipuolinen, mehevä, vyöryttelevä, humoristinen, lajissaan pätevä, helppolukuinen, mielenkiintoinen, harvinainen ja eksoottinen ilmestys.
Kirjailijan sielu on aina vereslihalla kun kirja ilmestyy. Jokainen kosketus, helläkin, sattuu. Muutoin ei voi selittää jokasyksyistä ilmiötä: kirjailijaa, joka itkua tihrustellen lukee kiittävää kritiikkiä, työntää sen äkkiä silmistään ja muistaa haukkumiset iän kaiken.
HELLYTTÄVÄ JUTTU
Kolmen vuosikymmenen jälkeen omaa teosta lukee kuin vieraan kirjoittamaa. Virheet ja kömpelyydet paistavat silmiin. Aikakauteen sopimattomat puheet ja tunteet ärsyttävät. Monisanainen vuolaus kismittää. Peninkulman mittaiset lauseet naurattavat. Henkilöpaljous hengästyttää. Luvutkin ovat minkä mittaisia sattuu.
Ensi nyrpistelyn jälkeen kuitenkin tunnistaa villin kerronnan ilon, hurmoksen, joka ei ole koskaan kuollut. Näen rakkauteni suuriin, dramaattisiin tapahtumiin ja mahtaviin joukkokohtauksiin. Erotan aidon tarinankertojan kyvyn luoda elämää suurempi kertomus.
Romaanissa tunteet kuohuvat, mutta niin ne kuohuivat kirjailijassakin, ja myrskyävät yhä edelleen. Kirjoittamisen intohimo ei kai katoa koskaan. Ehkä se on rakkautta kuolemaan asti.
Marraskuussa 1968 pakinoitsijanimimerkki 008 kirjoitti Anna-lehdessä: ”Hän lupaa enemmänkin: jos jaksaa, niin kirjoittaa vaikka viisikin kirjaa. Sitten hän voi vetäytyä tutkijan ja tieteentekijän kammioon – jos enää malttaa.”