YLIOPISTOSSA 60-LUVULLA
Kaari Utrio

Keskikouluni, Helsingin Kaksoistyttökoulu, sijaitsi Helsingin Yliopiston nykyisen hallintorakennuksen kohdalla Hallituskadun ja Fabianinkadun kulmassa. Olin nähnyt luokkahuoneeni ikkunasta Porthanian nousevan paikalle, jossa ekaluokkalaisena olin tal­lustellut lohduttoman tuntuisten vanhojen puutalojen ohi. Ja kun koulun päätyttyä tepsuttelin koulupuvussani jenkkikassini kanssa ulos koulupihan porttikäytävästä, suoraan edessäni oli pääraken­nuksen uuden osan kunnioitettava ovirivistö.
Alusta alkaen minulle oli selvää, että minä kuulun noiden ovien tuolle puolen. Juuri siellä, yliopistossa, minun tietoa ahnehtiva mieleni saisi vastauksen kaikkiin kysymyksiin.

OPPIMISEN ALKEET

Syksyllä 1962 istuin Porthanian suuressa luentosalissa ensimmäistä päivääni historian opiskelijana. Päällimmäinen tunteeni silloin oli suunnaton huojennus: viimeinkin saisin varistaa muististani kaiken epäolennaisen kuten logaritmit, Lissabonin väkiluvun ja eideettiset kuvat. Saisin keskittyä siihen, mitä olin kaivannut vuosikaudet: keskiajan historiaan.
Olin valmistautunut keskiajan opintoihin niin huolellisesti kuin koulutyttö voi. Olin lukenut koulussa latinaa ja venäjää. Ymmärryk­seni mukaan Suomen historiaa ei voinut tutkia ilman näiden kielten taitoa. Venäjänkieleni oli muinaista, Pushkinin ja Gogolin venäjää, koska opettaja oli muinainen. Latina oli klassista, mutta arvelin piankin oppivani sen perusteella munkkilatinan. Paleografian opetustahan pursuaisi tietysti yliopiston joka nurkasta.
Latinaa opetettiin aloittelijoille keskiviikkoaamuisin kello kahdeksan Linkomiehen keskiyön messussa. Edistyneempi latinanopetus oli klassista. Paleografiaa ei opettanut kukaan. Ja sitten niskaani jysähti Niitemaan Baltian historian tentti, koeteltu keino saada haavemieliset fuksit ymmärtämään elämän tosiasiat.
Proseminaarissa sain aiheekseni itsenäisen Suomen ensimmäiset diplomaatit. Järkyttyneenä moisesta väärinkäsityksestä en pystynyt produsoimaan mitään kelvollista. Ystävällinen assistentti katseli epäonnistumistani läpi sormien. Assistentin nimi oli Päiviö Tommila. Hänen äitinsä oli ollut matematiikan opettajani lukiossa. Olin surkea matematiikassa: hallitsin hädin tuskin kaksi laskutapaa. Arvelin lehtorin kertoneen assistenttipojalleen, ettei minun suhtee­ni kannattanut odottaa mitään.
Niin se sitten jatkui: aineita ja esitelmiä kaikista maailman aiheista alkaen Shakespearen maailmankuvasta aina Islannin, Fär-saarten ja Jan Mayenin asemaan toisen maailmansodan aikana.
Se oli hyvää ja terveellistä oppia. Maailmankatsomus ei synny siitä, että tietää vähästä paljon. Se syntyy siitä, että tietää paljosta jotakin ja osaa järjestää tiedon päässään. Historia ei riittänyt: oli luettava valtio-oppia ja kansantaloutta, jopa paina­jaismaista tilastotiedettä ja tylsää kasvatus- ja opetusoppia.
Ammattikirjoittajana olen lähes viikoittain siunannut sitä pak­koa, jolla opiskelijat pantiin syventymään mielenkiinnottomiin aiheisiin. Oli opittava tekemään hyvin vastenmielinenkin työ.

KUOHUVA 60-LUKU

Suurin osa aikaani meni määrätietoiseen opiskeluun; olihan minun jossakin vaiheessa oltava kypsä aloittamaan todellinen elämä, kes­kiajan tutkiminen. Vaatimaton tarkoitukseni oli tulla tiedenaiseksi ja tehdä Suomen keskiajan perustutkimus. Valtionarkiston ja Yliopis­ton kirjaston loukoissakaan en kuitenkaan voinut välttyä huomaamas­ta, että ympärilläni tapahtui jotakin, mikä ei ollut suoranaisessa yhteydessä munkkilatinankielisiin kronikoihin.
Olin melko varhain ryhtynyt opiskelemaan myös kirkkohistoriaa teologisessa tiedekunnassa. Eurooppalaista menneisyyttä, erityisesti keskiaikaa, ei voinut ymmärtää ilman kirkkohistoriaa. 60-luvun alkuvuosina teologisessa tiedekunnassa riehui ankara oppiriita. Vastakkain olivat tiililäläiset ja muut. Aihe jäi uskonnottomalle vierailijalle aivan oudoksi.
En yleensäkään ymmärtänyt, mitä tekemistä kirkkohistorialla, tieteellä, oli uskonnollisessa yhteisössä. Vielä omituisemmalta koko "tiedekunta" tuntui sinä aamuna, jolloin juuri ennen Kauko Pirisen luentoa muuan tuleva pappismies piti aamurukouksen. Sen sisältö oli harras pyyntö, että Herra opettaisi meitä tuomitsemaan syntiset.
Siitä tuomitsemisesta olikin suhteellisen helppoa siirtyä kuunte­lemaan saarnoja historian ja valtio-opin puolelle. Opiskelutoverini olivat nimittäin keksineet uudelleen hehkulampun: yksi toisensa jälkeen tuli käännyttämään minua vasemmistolaiseksi.
Aatteellisen sosialidemokraattisen kodin kasvattina minusta oli vallan mielenkiintoista nauttia opetusta asioissa, jotka olivat olleet perheessämme itsestäänselvyyksiä niin kauan kuin muistin.
Elin kuohuvaa 60-lukua, vaikka en sitä itse ymmärtänyt: meillä oli jo hehkulamppu kotona. Pyysin kuppilassa kerran muuatta valistajaani selittämään maapallon ilmastonmuutosten ja marxilaisen talousteorian yhteyden. Siitä ymmärrettiin, että minä kuuluin moroneihin, joilla ei
ollut edellytyksiä syvälliseen ajatteluun.

TIEDE ON TIEDE JA TAIDE ON TAIDE

Suunnilleen Suuren Valaistuksen aikoihin pääsin viimeinkin täydelli­sesti keskittymään kuuden vuosisadan takaisiin asioihin. Minun olisi pitänyt olla jakamattoman onnellinen. Mutta Sinuhen tapaan olin oppinut kysymään miksi, ja astunut vielä askelen pitemälle: kysyin miksi ei.
Miksi ei tutkittu tavallisten ihmisten elämää? Miksi ei tutkittu infrastruktuurien kehitystä? Miksi ei kukaan puhunut mitään annalis­teista? Miksi ei piitattu naispuolisen ihmiskunnan menneisyydestä? Jos kerran lähdettiin siitä, että lapsuus vaikuttaa ratkaisevasti nykyihmisen käyttäytymiseen, miksi se ei vaikuttanut menneisyydessä? Miksi asiaa ei tutkittu? Ja niin edelleen loputtomasti kysymyksiä, joihin kaikkiin on tänä päivänä vastattu, mutta joita ei edes lausuttu ääneen neljäkymmentä vuotta sitten.
Yleisen ja kotimaisen historian pro graduja tehdessäni olin ha­vainnut itsessäni erään ominaisuuden, jonka aisoissa pitäminen kävi yhä vaikeammaksi. Minulla oli mielikuvitus, valtava, hillitön, kuri­ton mielikuvitus. Tiukoissa faktoissa pysytteleminen oli kärsimystä: faktojen takaa tungeksivat elävät ihmiset, halusivat huomiota, vai­kersivat vaivojaan, huusivat vääryyksiään, kertoivat tarinoitaan.
Yliopisto ei pitänyt mielikuvituksesta. Yliopisto halusi faktoja, mitä pikkuisempia, merkityksettömämpiä, yhdentekevämpiä, sitä parempi. Tiede on tiede, ja taide on taide; ei kohtaa ne toisiaan, ei ainakaan Helsingin Yliopiston historian laitoksella.
Koska yliopisto ei voinut olla väärässä, minä olin. Ei ollut muuta neuvoa kuin jättää jäähyväiset. Yliopisto ei toki huomannut minun lähtöäni. Mutta minä ja mielikuvitukseni poistuimme publiikista haikein mielin. Oli hylättävä viisitoista vuotta hellit­ty tulevaisuudenkuva. Yliopisto sopi siihen kuvaan, minä en.
Mutta sainpa erinomaiset eväät kirjoittajan uralle: Eino Jutikkalan opetuksen, että talonpoika on Euroopan jalusta. Matti Lauerman muistutuksen, että huolto voittaa sodan. Helge Pohjolan-Pirhosen lempeän humanistisen huomautuksen, että eurooppalaisuus tarkoittaa yhteistä kulttuuripohjaa. Ja Jaakko Suolahden lauseen: "Historiallisen romaanin ei tarvitse olla todennäköinen kunhan se on mahdollinen".