50-LUVUN TYTTÖKOULULAINEN
Kaari Utrio

Astuin ensi kerran Helsingin Tyttölukion pihan puolen ovesta ala-aulaan syyskuun ensimmäisenä. päivänä 1959. Takana oli kuusi vuotta keskikoulua Helsingin Kaksoistyttökoulussa. Äitini oli Kotkan Tipulan tyttöjä, ja hänen mielestään ainoan tyttären paikka oli ilman muuta tyttökoulussa. Tuohon aikaan ei vanhemmille väitetty vastaan edes murrosiässä.

PIKKU AIKUISET

Lukioon meno oli itsestään selvää, sillä tarkoitukseni oli jatkaa yliopistoon opiskelemaan historiaa. Ammatinvalinta- tai työllistymisongelmia en osannut edes ajatella. Kaltaisillani ylemmän keskiluokan lapsilla oli vankka usko siihen, että koulutus vie eteenpäin elämässä
Lukio oli jonkinlainen lapsuuden ja aikuisuuden välitila. Monet koulutoverit lopettivat opiskelun keskikoulusta ja menivät töihin. He muuttuivat aikuisiksi, joku meni naimisiinkin. Vaikka lukiolaiset olivat keskikoululaisten yläpuolella, maailmanjärjestyksessä he kuitenkin olivat vain koulutyttöjä
Koululaisuudestaan huolimatta nuoret neidit näyttivät pikku aikuisilta, mikä johtui aikuisten vaatteista. Varsinaista nuorisomuotia, saati valtavaa valmisvaateteollisuutta, ei ollut olemassa. Kaupoissa ei kuljeskeltu katselemassa tavaroita, vaan kauppaan mentiin ostamaan jotakin, mitä varten oli kauan säästetty vähiä rahoja. Velaksi ei hankittu mitään; velkaantuminen johti väistämättä taivasosuuden menettämiseen. Jos toiveisiin ei ollut varaa, jäätiin ilman.
Jokainen osasi ommella sen verran, että vanhemmilta perityistä vaatteista pystyi väkertämään muodikastakin vaatetta. Onnistuin ompelemaan talvitakin kaulukseen äidin vanhasta kettupuuhkasta reunuksen, joka etäisesti muistutti naistenlehti Viuhkassa nähdyn duffelitakin huppua. Tavallinen kouluasu oli hame, pusero ja villatakki. Pitkiä housuja ei koulussa käytetty muuten kuin urheilutunneilla.

KURI JA KAPINA

Oppilaat olivat lapsen asemassa vaikka näyttivät aikuisilta. Kaikilla oli kotiintuloajat: meidän perheessä arki-iltaisin yhdeksältä, lauantaisin kymmeneltä. Kuri kotona oli tiukka, vanhempia toteltiin, usein hammasta purren mutta kuitenkin. Lapsille ja nuorille teroitettiin kotona ja koulussa loputonta kiitollisuudenvelkaa vanhemmille. Se tuli maksaa tottelevaisuudella ja kovalla työllä. Keskiluokan nuorten elämä oli perhekeskeistä, poroporvarillista, mutta myös turvallista, säännöllistä ja ennakoitavaa.
Tyttölukio noudatti kotien tiukkaa ja vaativaa linjaa. Koulussa käyttäydyttiin hyvin: noustiin seisomaan ja tervehdittiin, kun opettaja tuli luokkaan. Kysymykseen vastatessa noustiin ylös, niin että kaikki kuulivat mitä sanottiin. Vastaantulevaa opettajaa tervehdittiin niiaamalla. Opettajia tietenkin teititeltiin, ja he teitittelivät oppilaita. Teitittely oli niin luonnollista nuortenkin kesken, että yliopistossa teititeltiin vielä 1960-luvun alussa.
Kurista ei edes puhuttu, tuskin sitä kummemmin tarvittiinkaan, sillä oppilaista oli jo kotona koulittu kilttejä, tottelevaisia tyttöjä. Jotkut nitistettiin niin nöyriksi, etteivät he koskaan elämässään löytäneet omaa tahtoaan. Yleisesti kapinahenki kuitenkin ilmeni pyrkimyksessä esiintyä mahdollisimman aikuisena.
Kapinan merkkinä seitsemän tyttöä marssi Kluuvikadun Fazerille, koska kaupunkitarina kertoi, että siellä ei kysytty henkilöllisyystodistusta; alle 21-vuotiaathan eivät saaneet alkoholia kaupasta eivätkä ravintolasta. Lukiolaistytöt yrittivät näyttää ikivanhoilta opiskelijoilta. Kehittyneimmän näköinen pantiin tilaamaan pullo punaviiniä seitsemään henkeen, enempään ei ollut varaa. Tilkkasta juodessa odotimme poliisin tai opettajan pomppaavan Fazerin tiskin takaa ja raahaavan meidät vankilaan.

OIKEUS OPISKELLA MUSIIKKIA

Tyttölukion luokka oli pieni, noin 35 oppilasta. Keskikoulun luokkaan oli tungettu 40 tyttöä, kansakoulun 43. Lukiossa opiskeleminen oli harvojen etuoikeus, mistä seikasta oppilaita ahkerasti muistutettiin sekä kotona että koulussa.
Tyttölukion erinomaisena antina on pidettävä rauhallista opiskeluympäristöä ja erittäin kovaa vaatimustasoa. Kieltenopetus oli omaa luokkaansa, kuuluihan tyttökoulun opetusohjelmaan yksi ylimääräinen kieli. Minun outo yhdistelmäni: ruotsi, englanti, venäjä, latina sopi vain historiantutkijalle. Läksyjä oli paljon, ja ulkolukuun turvauduttiin tuolloin vielä varsinkin kieltenopetuksessa.
Tyttökoulun erityispiirre oli musiikinopetus, kaksi viikkotuntia. Kaikissa lukioissa ei musiikkia opetettu lainkaan. Yleensä koko tunti laulettiin opettajan säestäessä pianolla. Kouluvuosi aloitettiin syyslauluilla, joita seurasivat joululaulut, talvilaulut, ja sitten loman lupauksena kevätlaulut. Siinä ohessa sahattiin läpi maakuntalaulut ja Euroopan maiden kansallislaulut sekä Suuri ja mahtava Neuvostoliitto ja Tähtilippu. Välillä veisattiin virsiä. Jokunen tunti opeteltiin musiikinteoriaa ja musiikinhistoriaa.
Musiikinopettajana toimi säveltäjä Kalervo Tuukkanen, joka varmasti kärsi kauheasti, kun tyttölauma, kukin ammuvainaan äänellänsä, antoi kaikua Lehti puusta variseepi tai Tuuli hiljaa henkäilee. Säveltäjä, sanomattoman kunnioituksen kohde, ei koskaan itse laulanut.

ARVOKKUUDEN PERUSKURSSI

Opiskelu oli niin määräävä asia, ettei Tyttölukiossa ollut edes teinikuntaa eikä muitakaan kerhoja kuoroa lukuun ottamatta. Jälkeenpäin ajatellen tämä oli perusteellisen opetusohjelman suuri puute, sillä tytöt eivät oppineet järjestötoimintaa eikä heille syntynyt sitä jopa koko maan kattavaa ystäväverkostoa, joka monilla teinijohtajilla oli valmiina koulun jälkeen.
Kaverit pitivät tyttökoulua kummallisena ilmiönä. Tyttökoululaisten arveltiin olevan joko leuhkoja friiduja tai kikattavia kanoja, jotka eivät osanneet suhtautua poikiin, mikä joskus näytti olevan tottakin. Minulle poikaoppia tuli kotitarpeiksi omissa nurkissa kahdelta lähes ikäiseltäni veljeltä.
Tyttölukiossa vietettiin joka vuosi viimeisellä luokalla kadettitanssiaisia, ja mikä vielä oudompaa, penkinpainajaispäivänä tanhuttiin kansallispuvuissa. Tällainen meno tuntui muinaiselta modernilla 50-luvulla.
Tyttökoulun korvaamaton lahja oli koko elämässä tuntuva selkäytimeen asti painettu hyvä käytös ja itsehillintä. Se loi ympäristöön ja omaan olemukseen tiettyä arvokkuutta ja itsevarmuutta. Sen avulla tiesi tulevansa toimeen tilanteessa kuin tilanteessa.
Kaikki eivät kokeneet tyttökoulua siedettäväksi paikaksi. Moni muistaa Tyttölukion suorastaan musertavana, kurin ankarana, oppimisvaatimukset liian kovina. Joskus jutellessani entisten koulutoverien kanssa ihmettelen, puhummeko samasta laitoksesta.
Viihtyminen saattaa olla myös luonnekysymys. Koko kouluajan tunsin itseni ulkopuoliseksi, niin kuin asiat eivät oikeastaan koskettaisi minua. Seurasin elämää kuin elokuvaa. Ulkopuolisuus ei aiheuttanut ahdistusta. Pikemminkin se antoi vapauden tunteen.