KAUKANA KAVALA MAAILMA - 50-luvun nuoruus
Kaari Utrio

LAPSESTA NEIDOKSI

Kun viisikymmenluku alkoi, olin kahdeksanvuotias kansakoululainen Helsingin Kaisaniemen kansakoulussa. Kun tuo toivon vuosikymmen päättyi, oli kahdeksantoistavuotias lukiolainen Helsingin Tyttölukiossa. Olin muuttanut perheeni mukana helsinkiläisestä vuokra-asunnosta omakotitaloon Tapiolaan.
Kahdeksanvuotiaana söin maitoperunaa keittiön pöydän ääressä, kymmenen vuoden kuluttua käytiin joskus jopa ulkona syömässä. Pikkutyttönä ojensin säännöstelykupongin leikattavaksi kaupan tädille. Lukiolaisena seurasin, kuinka maitokauppa, lihakauppa ja siirtomaatavarakauppa muuttuivat valintamyymäläksi.
Kymmenen vuoden aikana isänmaa ja minä kasvoimme, maa taloudellisesti ja minä sekä kokoa että älyä. Henkisesti kasvoin nopeammin kuin isänmaa. Viisikymmenluvun lopulla ilmapiiri oli vielä ahdasmielinen ja sulkeutunut, tuomitseva ja tunkkainen. Mutta moni kaltaiseni oli alkanut epäillä kaksinaismoraalin, tekopyhyyden, käskytyksen ja nöyristelyn maailmaa. Seuraavalla vuosikymmenellä epäily puhkesi kapinaksi, josta käytetään nimitystä kuusikymmenluku.

KOTONA

Perheeni kuului kaupunkilaiseen keskiluokkaan, niin sanottuun parempaan väkeen. Isä puki joka aamu puhtaan valkoisen paidan, lapset pantiin oppikouluun ja kaikessa säästettiin, jotta saatiin oma asunto.
Elämä oli vaatimatonta, perhekeskeistä ja porvarillista, vaikka vanhempieni aatemaailma oli sosialidemokraattinen. Lapsilta odotettiin ennen kaikkea ahkeruutta ja tottelevaisuutta sekä koulumenestystä.
Perheen sisäiset säännöt olivat kristallinkirkkaat. Pyramidin huipulla oli lainlaatija isä, hänen alapuolellaan toimeenpaneva äiti ja pohjalla kiltit lapset. Perheeni oli poikkeava sikäli, että äitini oli työelämässä mukana niin kauan kuin muistan. Kaikkien ystävieni äidit olivat kotirouvia.
Kuri oli tiukka, mutta ei ahdistava, koska se oli itsestään selvä, kaikilla samanlainen. Vanhempia toteltiin ehdottomasti. Kuuliaisuuden hyvettä saarnattiin alati: vanhemmat elättivät lapsensa, ja siitä hyvästä lasten oli oltava nöyriä. Kukaan ei asettanut tätä kyseenalaiseksi. Lapsethan saivat olla kaikesta kiitollisia vanhemmilleen. Paljon käytetty ilmaisu oli: ”Sitten saa tehdä mitä mielii, kun jalat ovat oman pöydän alla”.
Nuorten elämä oli tarkoin säädelty. Velvollisuudet eli läksyt ja kotityöt oli hoidettava ennen kuin saattoi mennä ulos, elokuviin tai ystävien luo. Kotiintuloajat olivat rautaiset, arkisin kello yhdeksän, lauantaisin kello kymmenen. Öitä tai viikonloppuja ei saanut olla poissa muuten kuin aikuisten valvonnassa partioretkillä tai leireillä.
Viikkoraha oli tapa opettaa lapsille taloudenpitoa. Viikkoraha ei ollut palkka kotitöistä, koska kotona auttaminen oli velvollisuus. Säännöllinen pieni summa lapsen omiin tarpeisiin, lähinnä jaffaan, jäätelöön ja elokuviin, kasvatti järkeä rahankäytössä.
Muutenkin lasten tuli ymmärtää suunnitelmallista taloudenpitoa. Omakotitalon osto Tapiolasta oli suuri operaatio, jota lasten piti mahdollisuuksien mukaan tukea. Aina vuoden alussa oli kokous, jolloin isälle piti ilmoittaa sukkia myöten, mitä vaatteita sinä vuonna oli hankittava, ja mihin muuhun menisi rahaa. Äitini opetti minut pitämään tilikirjaa vähän yli kymmenvuotiaana.

TALOUSTYÖ

Viisikymmenluvun puolivälistä lähtien meillä ei ollut enää kotiapulaista, vaan lapset opetettiin selviämään taloustöistä, ”auttamaan äitiä”. Kotitöiden järjestelmä oli hyvin suunniteltu.
Jokaisen oli siivottava oma huoneensa ja hoidettava omat vaatteensa. Kaksi veljeäni ja minä imuroimme ja tiskasimme vuorotellen. Minä panin ruoanvalmistuksen alkuun ennen kuin äiti tuli töistä. Veljeni keittivät iltateen. Minä valmistin sunnuntailounaan. Osallistuin myös pyykin pesuun, mankeloimiseen ja silittämiseen. Kukaan ei ajatellutkaan, että isäni, patriarkallinen hahmo, olisi osallistunut kodinhoitoon.
Äitini, toimittaja, jonka aika oli tiukalla, seurasi Työtehoseuran ja muitten järjestöjen tutkimuksia ja ohjeita taloustöiden rationaalisesta hoitamisesta. Itse tehtiin kaikki, mitä ikinä voitiin vaatteiden ompelusta mehujen keittämiseen, jotta ansaittu raha säästyisi asuntovelan lyhennyksiin.
Velka yritettiin maksaa pois mahdollisimman nopeasti. Ihmisillä oli syvä kammo velkaa kohtaan, eikä sitä haluttu pitää hetkeäkään kauempaa kuin oli aivan pakko. Tapiolassa, jossa asuin vuodesta 1955 lähtien, tilanne oli kaikilla sama: kaikki säästivät asuntoa, elivät vaatimattomasti ja ahkeroivat kuin muurahaiset.
Niissäkin perheissä, joissa äiti oli kotona, tyttöjen oli ilman muuta tehtävä taloustöitä. Kotityöt oli jaettu sukupuolen mukaan naisten ja miesten töihin. Maaseudulla pojilla oli paljon puuhaa mutta kaupunkilaispojat olivat ryhmä, jolla oli ehkä eniten sitä, mitä nykyään nimitetään vapaa-ajaksi. Viisikymmenluvulla ei sellaista käsitettä vielä tunnettu.

KOULUSSA

Koulumaailmassa oli kolme ryhmää, tyttökoululaiset, poikakoululaiset, joita usein nimitettiin lyseolaisiksi, sekä yhteiskoululaiset. Minä oli tyttökoululainen. Helsingissä oli kaksi yliopistoon johtavaa tyttökoulua, Tyttönormaalilyseo sekä Tyttölukio, johon tultiin kahdesta keskikoulusta, Kirkkopuiston Tyttökoulusta ja Kaksoistyttökoulusta.
Kaverit pitivät tyttökoulua kummallisena ilmiönä. Tyttökoululaiset olivat joko leuhkoja tai kanoja. He eivät osanneet suhtautua poikiin luontevasti, mikä saattoi olla tottakin. Minä elin kahden veljen myllytyksessä, jossa suhtautuminen vaihteli äidillisestä taistelevaan.
Tyttökoulua käytiin vuosi enemmän kuin yhteiskoulua. Viimeisenä vuonna Tyttölukion juhlasalissa pidettiin kadettitanssiaiset, ja mikä yhteiskoululaisten mielestä vielä oudompaa, penkinpainajaispäivänä tanhuttiin kansallispuvussa. Minulla oli penkinpainajaisissa vuonna 1962 virolahtelaisemännän juhlapuku, jonka isoäitini äiti oli itse valmistanut. Olin sen kantaja neljännessä polvessa, ja se mahtuu yhä ylleni.
Tyttölukiossa ei ollut teinikuntaa, järjestöä, joka tuolloin yhdisti maan kaikki oppikoululaiset. Se oli todellinen puute silloin ja jälkeenpäin. Teinikortilla pääsi koululaishippoihin, mutta tyttölukiolaiset eivät päässeet. He eivät myöskään oppineet järjestötoimintaa, eikä heille syntynyt sitä koko maan kattavaa ystäväverkostoa, joka monilla aktiivisilla teineillä oli valmiina koulun jälkeen.
Tyttökoulun erinomainen anti oli rauhallinen opiskeluympäristö ja korkea vaatimustaso. Läksyjä oli tavattoman paljon, ja ne myös luettiin. Ulkolukua harrastettiin vielä paljon, ja pistokokeita oli tiheästi.
Kuria ei tarvittu, eikä siitä puhuttu. Oli itsestään selvä, että koulussa käyttäydyttiin hyvin. Kun opettaja tuli luokkaan, kaikki nousivat seisomaan pulpetin viereen ja tervehtivät. Aina lehtorin kysymykseen vastatessa seistiin myös, jotta sekä opettaja että oppilaat kuulivat, mitä sanottiin. Tunnilla puhuttiin vain, kun saatiin lupa. Kenenkään mieleen ei tullut poistua luokasta kesken tunnin. Koulua käytiin kuusi päivää viikossa, kuusi tai seitsemän tuntia päivässä paitsi lauantaisin, jolloin koulu loppui aikaisin, jo kello kolmetoista.
Opettajakunta oli alansa huippua. Kuka tahansa halusi lehtoraatin valtion tyttökoulussa, jossa oli valtion eläke-edut, oppilaat olivat kuuliaisia ja motivoituneita ja läpäisseet jo vaativan pääsytutkinnon. Koulussa tai kadulla vastaan tulevia opettajia tervehdittiin niiaten. Opettajia puhuteltiin lehtoreiksi ja teititeltiin. Lukiossa opettajat teitittelivät oppilaita. Teitittely oli niin luonnollista, että yliopistossakin teititeltiin aluksi.
Tyttökoulun ylimääräinen vuosi mahdollisti yhden lisäkielen opiskelun, kaikkiaan neljä kieltä. Ruotsia luettiin yhdeksän vuotta, englantia kahdeksan. Minä luin lisäksi kuusi vuotta venäjää ja kolme vuotta latinaa. Vaihtoehtoina olivat saksa ja ranska. Kielilinjalla matematiikka oli minimaalista; huippusaavutus sillä alalla oli neliöjuuren laskeminen. Suppea matematiikka aiheutti myöhemmin ongelmia tilastotieteen kurssilla. En ollut ikinä kuullut derivoinnista.
Tyttökoulun erityispiirre oli yhdeksän vuoden musiikinopetus, joka yhteiskouluista ja poikakouluista puuttui. Opettajamme oli säveltäjä Kalervo Tuukkanen, johon koko koulu suhtautui nöyrän kunnioittavasti. Tuukkanen oli kohtelias vanhan ajan herrasmies, joka varmasti kärsi tyttölauman laulaessa kukin ammuvainaan äänellänsä. Opettaja säesti pianolla, ja koko tunti laulettiin sesonkilauluja: syyslaulut, joululaulut, talvilaulut, kevätlaulut. Maakuntalaulut ja eri maiden kansallislaulut sahattiin läpi kerran vuodessa, välillä veisattiin virsiä ja kerran viikossa opiskeltiin musiikinteoriaa ja musiikinhistoriaa. Levysoitinta ei käytetty. Ilman äitini innokasta klassisen musiikin harrastusta säveltäjänerot olisivat jääneet nimiksi ja vuosiluvuiksi.
Tyttökoulun korvaamaton lahja oppilailleen oli selkäytimeen asti painettu hyvä käytös ja itsehillintä. Ladylike oli taikasana. Se loi ympäristöön ja omaan olemukseen arvokkuutta, jolla tiesi selviävänsä tilanteesta kuin tilanteesta. Itsehillintä antoi itsevarmuutta.

ULKONÄKÖ

Viisikymmenluvun nuoret näyttivät aikuisilta. Tämä johtui vaatteista: ei ollut erityistä nuorisomuotia eikä nykyajan valtavaa valmisvaateteollisuutta.
Ei kuljeskeltu kaupoissa katselemassa tavaroita, joita ei paljon ollutkaan ja ne vähätkin tiskin takana. Kauppaan mentiin ostamaan sitä, mitä tarvittiin. Ostosta – vaikkapa kenkiä – varten oli säästetty ehkä kauan. Mitään ei ostettu velaksi. Mihin ei ollut varaa, sitä ei hankittu.
Periminen oli kasvavan ihmisen pukeutumisen alku ja loppu. Vaate tuli jostakin, ja jatkoi matkaa seuraavalle perijälle. Asemani poikavaltaisen perheen ainoana tyttärenä oli hankala. Hameita lukuun ottamatta vaatteitteni tuli olla sellaisia, että nuoremmat veljeni voivat ne periä: berberitakkeja ja läskipohjakenkiä.
Enimmäkseen vaatteet perittiin aikuisilta sukulaisilta. Ne purettiin kappaleiksi. Kangas leikattiin uudelleen kaavojen mukaan ja ommeltiin puvuksi, joka oli pienennetty malli aikuisen puvusta. Meillä kävi kotiompelija kerran pari vuodessa tekemässä äidilleni hameita ja puseroita ja auttamassa minua ompelemaan itselleni. Koulussa opetettiin käsitöitä kuusi vuotta.
Joka tyttö osasi ommella, kutoa ja virkata sekä purkaa kaiken näkemänsä. Valmiita neuleita ei ollut, mutta sitä enemmän purkulankoja ja käsityölehtiä. Purkulangat käärittiin vyyhdelle, pestiin ja kuivattiin ja kerittiin sitten kerälle, josta voitiin kutoa uusi pusero, sukkapari tai kaulahuivi. Villapusero saattoi saada kolme tai neljä eri muotoa ennen kuin langat olivat loppuun kuluneet. Tytöt neuloivat oikeastaan aina; neulepuikko oli kuin käteen kasvanut kuudes sormi. Pyöröpuikko merkitsi edistystä, koska sillä oli kevyempi neuloa kuin pitkillä puikoilla. Pyöröpuikko tuli kauppoihin kun muovi alkoi yleistyä vuosikymmenen lopussa.
Tavallinen kouluasu oli hame, joka oli vekki, kello tai kapea. Kapeaan hameeseen pukeutuminen oli sopivaa vasta viisitoista täyttäneille, siis rippikoulun käyneille. Hameen kera käytettiin kangaspuseroa, joka vaihdettiin kaksi kertaa viikossa. Joka tytön kaapissa piti olla ainakin kaksi valkoista puseroa niin että kaapissa oli puhdas, kun käytetty pantiin pyykkiin.
Keskikoulussa minulla oli koulupuku: siniharmaa liivihame, jonka kanssa sai käyttää minkälaista puseroa halusi, mutta juhlissa valkoista. Koulupuku oli vapaaehtoinen, mutta ylivoimainen enemmistö sitä käytti.
Koulussa ei pitkiä housuja saanut käyttää, paitsi urheilutunneilla, jolloin ne puettiin ylle ennen tuntia ja riisuttiin sen jälkeen. Kotimuotia olivat alaspäin kapenevat, lenkillä jalkapohjan alta kiinni olevat hiihtohousut. Niiden kanssa käytettiin nilkkaan ulottuvia vetoketjullisia talvikenkiä – saapikkaita ei vielä ollut. Muodikkain jalkine oli harmaa kuminen elefanttitossu.
Toivetakki oli hupullinen nappulatakki eli duffeli. Harvalla oli varaa ostaa oikeaa duffelia. Niitä väännettiin äitien vanhoista takeista: lyhennettiin kolmeneljännespituuteen, ommeltiin kaulukseen äidin vanha kettupuuhka markkeeraamaan huppua, jos sellaista ei onnistuttu kasaamaan yli jääneistä helmapalasista.
Nuorten tyttöjen ei sopinut tuhria kasvojaan ihomaaleilla. Nuori ihminen oli kaunis sellaisenaan. Maalaaminen – meikki-sanaa ei vielä tunnettu – leimasi tytön moraalisesti epäilyttäväksi. Ensimmäinen kauneudenhoitoväline oli huulipuikko, joka yleensä ostettiin vanhemmilta salaa. Jos joku uskalsi tulla kouluun ”maalissa”, raivokas voimistelunopettaja kuljetti syntisen pesuhuoneeseen ja hieroi paheen saippualla pois. Samoin poistettiin asetonilla kynsilakka, joka kuului samaan sarjaan huulipunan kanssa. Huulipunan ja ripsivärin käyttö oli sopivaa vasta lukion viimeisellä luokalla, eikä silloinkaan koulussa.

VIATTOMUUDEN AIKA

Kunnon ihminen käyttäytyi häveliäästi. Oli asioita, joista ei puhuttu ääneen eikä kirjoitettu kuin lääketieteellisissä julkaisuissa. Yhdyntä, ehkäisyvälineet, kuukautiset, terveyssiteet olivat olemassa, mutta ne olivat privaatteja asioita, salaperäisyyden verhossa.
Lukiossa kaikki tytöt marssitettiin juhlasaliin. Siellä naislääkäri kertoi elämän tosiasioita miehistä ja naisista, rakkaudesta, raskaudesta ja ehkäisystä. Tyttölukio oli poikkeuksellisen edistyksellinen koulu. Sukupuolivalistukseksi riitti pojille yleensä isojen poikien jutut. Tytöille äiti kertoi kuukautisista ja yhdynnästä jos kertoi. Monelle ensimmäiset kuukautiset tulivat hirveänä järkytyksenä. Moni ehti pitkälle murrosikään tietämättä, miten lapset tehtiin. Sukupuolivalistuksen tarpeellisuudesta kyllä puhuttiin. Vastustajat, erityisesti kirkolliset piirit, arvelivat, että tieto lisäisi irstautta.
Terveyssidemainos nykyiseen tapaan oli mahdoton ajatus. Kuukautiset olivat epämääräisesti häpeällinen asia, josta käytettiin kiertoilmaisuja kuten ”pahat päivät”. Kuukautisten aikana ei koulussa tarvinnut osallistua voimisteluun. Tyttö istui jumppasalin penkillä ja katseli, kuinka luokkatoverit raatoivat lattialla. Istumisen aiheeksi ei kuitenkaan ilmoitettu kuukautisia, vaan esimerkiksi ”luonnollinen syy”. Joissakin kouluissa riitti, kun istuja ilmoitti lakonisesti: ”Istuu”. Laiskurit kokeilivat, kuinka pitkään voi istua ennen kuin jumppamaikka huomaa mitään outoa.
Arvoituksellisella termillä ”kemikalioalan tarvikkeet” tarkoitettiin kondomeja. Niitä myytiin lehti-ilmoituksilla postimyynnissä. Ehkäisypillereitä ei ollut, eikä tytöille muitakaan ehkäisyvälineitä.
Tietämättömyyttä nimitettiin viattomuudeksi. Tietämättömät nuoret tytöt olivat helppo saalis määrätietoiselle viettelijälle. Raskaus oli ilman muuta koulusta erottamisen syy. Monissa oppilaitoksissa jo epäily, että tytöllä ja pojalla oli suhde, johti erottamiseen. Niin sanottuja pakkoavioliittoja solmittiin jokaisen ystäväpiirissä. Abortti oli laiton, hengenvaarallinen toimenpide, johon kuitenkin turvauduttiin, koska avioton raskaus saattoi tuhota kokonaan tytön elämän. Raskaaksitulemisen pelko sääteli tyttöjen elämää ja käyttäytymistä kuusikymmenluvulle asti, jolloin e-pilleri saapui Suomeen.
Poikaystävän kanssa styylattiin, mikä tarkoitti elokuvissakäyntiä ja pussaamista kotiovella, kunhan oli jonkin aikaa seurusteltu. Kunnon poika ei houkutellut tyttöä syntiin. Viimeinen vastuu oli kuitenkin aina tytön. Nykytapainen yhdessä asuminen ei tullut kysymykseen.

HUVIT

Mitään nuorisokulttuuria ei ollut ennen kuin lähellä viisikymmenluvun puoliväliä. Nuoret olivat nuoria kuten aina, mutta nuoriso ei ollut yhtenäinen ryhmä, saati että sitä olisi pidetty taloudellisesti merkittävänä kuluttajana. Eihän kenelläkään ollut rahaa.
Amerikkalaisesta teenagerista muovautui sopivasti teini-ikäinen, olihan Teiniliitto sen ikäisten yhdysside. Teini-ikäisiksi tultiin kolmetoistavuotiaina.
Elokuva Rock around the Clock ja Elvis Presley olivat pienen kaupunkilaispiirin harrastuksia. Kaupungeissa oltiin lättähattuja ja villamyssymissejä. Valtaosa Suomen nuorisosta tanssi lavoilla Olavi Virran musiikin tahdissa ja hymisi Johnny Guitaria suomeksi.
Koululaisten ei sopinut käydä yleisissä tansseissa lavoilla eikä muuallakaan. He pitivät kotihippoja, joissa soitettiin amerikkalaisia ja brittiläisiä levyjä. Arvonsa tunteva kaupunkilaiskoululainen ei koskenut suomalaiseen levyyn ennen kuin Brita Koivunen ja Pirkko Mannola toivat uuden, modernin sävyn suomalaiseen iskelmämusiikkiin.
Elokuvissa käytiin todella paljon, pari kolme kertaa viikossa – televisio oli vasta tulossa; siellä näytettiin mustavalkoista Rin-Tin-Tiniä eikä se voinut kilpailla leffojen kanssa. Viisikymmenluku oli suurten amerikkalaisten spektaakkeleiden aikaa. Italialaiset elokuvat olivat myös suosittuja, samoin brittikomediat. Hollywoodin asema filmiteollisuudessa ei ollut niin ehdoton kuin nykyään.
Filmitähtiä ihailtiin ja heistä luettiin Elokuva-Aitasta ja Ajan Sävelestä. Näitä lehtiä ei sivistyneistöperheessä suvaittu, vaan niihin piti tutustua salaa ystävättärien kotona.
Jokaisella piti olla oma suosikki. Minä ihailin Romy Schneideria ja Jean Simmonsia sekä David Niveniä ja Jack Hawkinsia. Keikailijat tiputtelivat sellaisia nimiä kuin Anna Magnani, Sir Laurence Olivier ja Jean Gabin.
Vähäinen vapaa-aika kului kuitenkin pääasiassa lukemiseen. Koko ystäväpiiri luki paljon, enimmäkseen nuorisoromaaneja, joiden katsottiin sopivan koululaisille. Tietokirjoja ahmittiin ehkä vielä enemmän kuin romaaneja. Erityisesti matkakirjat olivat nuorison suosiossa; kaipuu kaukomaille oli kiihkeä, eikä sitä vielä tyydytetty televisiodokumenteilla, saati matkustamisella.
Viisikymmenluvun keskiluokkaisen nuorison maailma oli rajattu, suojeltu ja turvallinen. Samalla se oli ahdas, tietämätön ja suvaitsematon. Sen keskipisteet olivat perhe ja koulu. Se oli yksinkertaisten syitten ja seurausten maailma: jos olet kiltti, ahkera ja menestyt koulussa, pääset Yliopistoon ja sinusta tulee opettaja tai virkamies. Mitä muuta olisi voinut toivoa nuori, jonka lapsuus oli kulunut pula-ajan puutteessa?
Viisikymmenluku päättyi ällistyttävään ylellisyyteen: sunnuntai-iltaisin saatiin iltateen ja voileivän sijasta keitettyjä nakkeja.