NAISET JA VIIHDE
Kaari Utrio

HALVEKSITTAVAT ROMAANIT

1800-luvulla lukutaito alkoi tarkoittaa muutakin kuin Lutherin Vähän katekismuksen ulkoa osaamista. Suomalaisesta talonpoikaistuvasta löytyi hartauskirja tai pari, ja lyseon lehtorin kotona kirjoja oli hyllyllinen.
Lukutaito oli välttämätön sivistyneelle ihmiselle, mutta sitä voitiin käyttää myös väärin, lukea vääriä kirjoja. Oikeaa kirjallisuutta olivat draama ja lyriikka.
Kirjallisuuden alakerrokseen kuuluivat romaanit, joita lukivat pääasiassa naiset ajankulukseen. Vasta Zachris Topeliuksen Välskärin kertomukset ja isänmaallinen innostus tekivät romaanikirjallisuudesta kunniallista luettavaa.
Mutta kaikkea romaanikirjallisuutta ei kuitenkaan hyväksytty täysivaltaiseksi. Rajan alapuolelle jäivät suositut romanttiset seikkailuromaanit, kuten Christian August Vulpiuksen 1800-luvun vaihteessa ilmestynyt kuusiosainen Rosvopäällikkö Rinaldo Rinaldini, jota hahmoa Topelius myöhemmin käytti lastennäytelmässä Rosvoliitto. Vulpiuksella oli kuitenkin huomattava etu, jonka vuoksi häntä ei täysin nuijittu unohduksen suonsilmään. Jopa Otavan Kirjallisuustieto mainitsee parin rivin pätkässä hänen merkittävimmän ominaisuutensa: Vulpius oli Goethen lanko.

ROMANTTINEN SEIKKAILUROMAANI

Romanttiselle seikkailuromaanille tyypillisiä piirteitä ovat jännittävä juoni, selkeäpiirteiset henkilöt, eksoottinen (kaukainen tai historiallinen) miljöö sekä jollakin tavalla sovittava loppu.
Seikkailuromaanin ominaisuudet ovat lukijalle tuttuja jo antiikin ajan tarinoista, ehkä metsästäjä-keräilijöiden leirinuotioilta asti. Olen varma, että heti kun ihminen oppi puhumaan, hän alkoi kertoa tarinoita, ja tarinoiden kautta järjestettiin maailmaa.
Romanttisen seikkailuromaanin esimerkkejä olivat toki vaikkapa keskiajan ritariromanssit. 1700-luvulla laji nousi suureen suosioon kauhuromantiikan kautta.
Goottilaisten romaanien kirjoittaja oli englantilainen Ann Radcliffe (1764-1823), jonka tunnetuin teos Udolfon mysteerit tapahtui synkässä Apenniinien linnassa. Mrs. Radcliffe oli aikansa luetuin englantilainen kirjailija, mutta hänellä ei tietenkään ollut asiaa kirjallisuuden kaanoniin, päinvastoin. Udolfon mysteerit edustivat kirjallisuuden kurjalistoa.
Mrs. Radcliffen kirjojen lukijoiden arveltiin olevan pääasiassa naisia. Tutkimuksia ei ole, joten mieslukijoista ei tiedetä; eivät he ainakaan tunnustaneet
Romanttinen seikkailu kirjallisuudenlajina muodostui erityiseksi naisten viihteeksi. Se oli yleensä naisten kirjoittamaa lähinnä naisille, ja päähenkilönä oli nainen.
Siten Kolme muskettisoturia tai Punainen sfinksi ei kuulu lajiin jo sen vuoksi, että näiden romanttisten historiallisten seikkailuromaanien kirjoittaja Alexandre Dumas on mies. Nainen niin taiteen tekijänä kuin kuluttajana on edelleenkin vähäarvoisempi kuin mies.
Kirjallisuudessa on aina ollut sopivampaa surmata kuin suudella. Rikos ja jännitys ovat tyylikkäämpiä aiheita kuin rakkaus.

VÄÄRÄ AIHE VÄÄRÄÄN AIKAAN

Oma kirjailijanurani antaa realistisen kuvan siitä, mitä sukupuolittunut viihde tarkoittaa. Ura on yhden aikakauden mittainen, neljä vuosikymmentä. Kokemusta on karttunut.
Koska urani monellakin tavalla heijastelee suomalaisen yhteiskunnan muutosta, se ei ole vain yksityinen tarina, vaan sillä saattaa olla yleistä kiinnostavuutta. Kun tämä ura alkoi vuonna 1968, presidenttinä oli Urho Kaleva Kekkonen, ja Neuvostoliitto miehitti Tshekkoslovakian.
Kirjailijanurani alku sattui pahimpaan mahdolliseen aikaan, 60-luvun loppuun. Niskaan hengitti 50-lukulainen modernismi. Poliittinen vasemmistolaisuus sekä synkeän suvaitsematon kristillisyys pitivät yksinkertaista tarinankerrontaa syntinä. Mika Waltari oli ylenkatsottu ajanvietekirjailija.
Aikaa leimasivat suvaitsemattomuus ja kielteisyys. Kirjailija sai kirjoittaa vain aiheista, jotka establishmentti hyväksyi. Eivät ensimmäiset teokseni nerokkaita olleetkaan, mutta ei niitä sen vuoksi paheksuttu. Ne oli kirjoitettu vääristä aiheista väärään aikaan.
Seikkailukertomusten kirjoittaminen naisille, paitsi että se hidasti maailmanvallankumousta, oli ihan yksinkertaisesti moraalitonta.
Miehille seikkailuja sai tarjota: James Bond hyväksyttiin, koska tiedettiin presidentti John F. Kennedyn lukeneen Ian Flemingin tuotantoa. James Bond pääsi myyttihahmoksi, jollaiseksi superselviytyjä Angelikaa ei koskaan hyväksytty.

EPÄKIRJAILIJA

Julkaisin esikoiseni syksyllä 1968, ja jatkoin sen jälkeen kirja ja vuosi –vauhtia. Nuoren historianmaisterin iloisesti ja estottomasti kerrotut tarinat herättivät tiedostavissa skribenteissä suoranaista raivoa.
Suomen Kuvalehdessä jouluna 1969 Riitta Sipilän artikkelissa Epäjuttu epäkirjasta
kysytään eri ihmisiltä, mikä heidän mielestään on epäkirja. Termin keksi Hannu Taanila, joka tarkoitti sillä suunnilleen sitä, mitä nykyään nimitetään julkkiskirjaksi.
Valokuvaaja Hans Paul vastaa: ”Kallis kirja on epäkirja, siis kirja, jota tavallinen ihminen ei voi ostaa. Tämäkin nahkaselkäinen kirja maksaa 30-40 markkaa. Tämä, hahaa, Kaari Utrion kirja on oikein varsinainen epäkirja.”
Timo Salminen Kansan Uutisissa 5.4.70: ”Mikäs historian maisterin on paetessa (todellisuutta), mutta että kehtaa viedä mukanaan lukemattoman määrän vaikeuksissa eläviä naisia, joita hän kuitenkin tietää lukijoidensa olevan. Hyvin toimeentulevan ihmisen ei pitäisi olla noin kyyninen.”
Heikki Peltonen, Suomen Sosialidemokraatti 11.10.70: ”Ehkä Kaari Utrion kynän kiitämisen positiivisena puolena on pidettävä sitä kansantaloudellista voittoa, mikä syntyy siitä, että romaanin tekijänpalkkiot jäävät kotimaahan eivätkä valu esim. Sergeanne Golonille. Hyöty ei liene kovin suuri, ja huomioon on lisäksi otettava, että joku Angelika olisi sentään työllistänyt joksikin aikaa yhden kääntäjän.”
Vesa Oittinen, Teinilehti marraskuu 70: ”Vallankin Utrion tyyliin sepustetut naisille tarkoitetut historialliset lemmenromaanit tietämäni mukaan suorastaan revitään kirjakauppojen hyllyiltä: keskitason vihreätä leskeä kiinnostavat Angelikan vaiheet mittaamattomasti enemmän kuin Schopenhauerin tai Marxin ajatuksenkulku.”

 

MIKSI LAKKASIN MATKUSTAMASTA JUNASSA

Esikoisen julkaistessani en osannut tällaista suhtautumista odottaa. En yleensä ymmärtänyt, että kukaan muu kuin lukijat olisi kiinnostunut kirjoistani.
Olin syntynyt kirjalliseen kotiin. Isäni oli kustantaja, äitini suomentaja, ja lasten piti lukea klassikkoja yhden appron verran ennen rippikoulua. Tiesin mitä kirjallisuus on, enkä pitänyt itseäni kirjailijana.
Ihmettelin, mistä mekkala, kun jokainen näki päältä, mistä kirjassa on kysymys. Ei kenenkään ollut pakko niitä lukea.
Arjen todellisuus minulle ei ollut niinkään lehdissä kuin postilaatikossa, kahvilapöydässä, junassa, keikoilla. Tuotantoni moittiminen ei ollut kirjallinen vaan moraalinen kannanotto, ja siihen oli oikeutettu kuka tahansa missä tahansa, oli lukenut kirjojani tai ei.
Ymmärsin, että kysymys ei ole kirjallisuudesta vaan ihan muista asioista. Yksi perustekijä varmasti on vuosisatainen pohjoinen suvaitsemattomuus, kaikkea vahtiva luterilainen yliminä, joka pitää syntisenä ja kiellettynä mitä tahansa nautinnollista ja hauskaa.
Tietenkin olin myös helppo maali, nuori nainen, joka kirjoitti naisista naisille. Kriitikon piti saada sulka hattuunsa haukkumalla joko minut tai Mauri Sariola. Minun pilkkaamiseni oli riskitöntä, minähän olin pieni hyvin kasvatettu tyttö, kun taas Mauri rähjäsi.
Mutta vieläkin jaksan ihmetellä, miksi nämä herrat yleensä vaivautuivat lukemaan kirjojani, varsinkin kun he varmaan ymmärsivät totuuden, jonka lausui Mattiesko Hytönen (HS 1975): ”Koko Utrion tuotanto on ollut pitkälti karikatyyriä miesten maailmasta.”

SUKUPUOLELLA EI OLE MERKITYSTÄ

Tämä melskaaminen oli ihan ymmärrettävää ja inhimillistä. Sellaisen sietäminen on osa kirjailijan ammattitaitoa. Taiteilijan täytyy tietää, että joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Jos uskoo kiitokset, on uskottava haukutkin.
Mutta kamalaa oli vähitellen tajuta, että ajattelutavan takana oli ääretön halveksunta naisia kohtaan – myös naisten itsensä osoittama. Myrkyllisintä, mitä kirjasta osattiin sanoa, oli että se oli naisille tarkoitettu, että se oli naisten viihdettä.
Muistaakseni vuonna 1973 Heikki Peltonen Demarissa keksi ilmaisun ”rouvasporno”. Se suututti minut todella. Miehille tarkoitettua pornografia lisääntyi räjähdysmäisesti 70-luvulla, ja sitä pidettiin heidän luonnollisena oikeutenaan.
Suhtautuminen sekä kirjailijoihin että lukijoihin oli ankaran sukupuolisidonnaista. Erityisesti tämä piti paikkansa viihteen suhteen. 1980-luvulla tiukaksi muuttuneen naiskeskustelun kohinassa moni kirjailija pelkäsi naiskirjailijaksi leimautumista. Tuolloisessa kirjallisuusmaailmassa se olikin kohtalokasta.
Moni kirjoittava nainen kiirehti varmuuden vuoksi ennakoivasti julistamaan, ettei sukupuolella ollut merkitystä kirjoittamisessa. Mieskirjailijoiden ei tällaista ilmoitusta tarvinnut tehdä.
Sukupuolella on tietenkin merkitys. Naisten kokemuksestahan naiset kirjoittavat. Naiset lukevat kirjoja, täyttävät teatterit ja taidenäyttelyt – ilmiötä ei nimitetä kulttuuriyleisöksi vaan kukkahattutädeiksi. Miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja ja täyttävät urheilukatsomot. Apurahoja naiset saavat vähemmän ja pienempiä kuin miehet.

MYYNTI, MENESTYS JA HÄPEÄ

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että yksi oka vihamielisten lihassa oli tietenkin niin sanottu menestys. Minut olisi varmasti jätetty halveksivaan rauhaan, jos en olisi kirjoittanut bestsellereitä. Tuohon aikaan kaupallinen menestys oli pahinta, mitä ihminen voi saada aikaan.
Kun puhutaan bestsellereista, puhutaan kirjojen myymisestä. Kulttuuri-ihmiset eivät juuri ajatelleet kirjan myyntiä. Itse sanakin oli sopimaton, hieman tuhma. Mika Waltari häpesi royalty-tulojaan. Haikara toi kirjat kauppoihin. Veikkaajilta apurahana saatu markka oli aina arvokkaampi kuin lukijalta saatu.
1990-luvun alussa silloinen Akateemisen kirjakaupan, sittemmin WSOY:n johtaja Jorma Kaimio kysyi: miksi intelligentsija ei osta kirjoja? Ja vastasi itse: Se saa kirjat ilmaiseksi. Näin intelligentsia voi halveksia niitä, jotka ostavat ja maksavat kaiken.
Monet kuvittelevat, että menestysteoksen voi kirjoittaa harkitusti laskelmoiden. Sellaista ei ole vielä kuitenkaan tapahtunut.
Kirja voi menestyä vain, jos siinä on mukana kirjoittajan intohimo, kiihkeä kiintymys aiheeseen, kertomisen hurma ja lukijan viihdyttämisen ilo. Kaikkinainen laskelmointi johtaa falskiuteen ja epäonnistumiseen.
Kun lukijan viihdyttäminen on viihdettä, niin toki minä olen viihdekirjailija. En vain ajattele sellaista, kun kirjoitan. Olen sydänjuuriani myöten tarinankertoja. Näen itseni yhtenä pisteenä siinä tuhansien vuosien perinteessä, joka alkoi ihmiskunnan alkuhämärässä leirinuotiolla ja jatkuu tänä päivänä ruudun ääressä.
Tekniikka muuttuu, mutta tarina ei. Ihmiset ovat iän kaiken nauttineet keksityistä tai todellisista kertomuksista Homeroksesta hellenistiseen seikkailuromaaniin, bysanttilaisista tarinoista ritariromansseihin, saagoista romantiikan ajan historialliseen romaaniin

GLASNOST

Vuosikymmenien kuluessa kaikkeen tietenkin tottui. Itse kirjoittaminen on tärkeämpää kuin se mitä muut siitä sanovat.
Keskustelu kirjallisuudesta on mukava mauste, mutta jos kirjailija ottaa sen ohjenuoraksi niin huonosti käy. Mieleen tulee vanha kysymys siitä, tarvitsevatko linnut ornitologeja.
Vuoden 1989 syksyllä tapahtui jotakin yllättävää. Lauantaina 30.9. oli Imatralla Hilja Valtosen 90-vuotismuistoseminaari. Tavallisten lukijoitten lisäksi siellä oli ns. tärkeitä ihmisiä. Minulla oli omituinen tunne, että seisova vesi on lähtenyt virtaamaan.
15.10.89 Helsingin Sanomissa oli laaja kritiikki, oikeastaan essee, jossa ensimmäisen kerran kriitikko osoitti ymmärtävänsä, mistä oli kysymys. 20 vuotta olin yrittänyt valaista, ja nyt joku oli valaistunut.

”Viihdekirjallisuudessa ja kansansaduissa on paljon samaa. Kun lukija tai kuuntelija tuntee kertomuksen kaavat ja rajoitukset, hän saa enemmän irti ja kokee enemmän. Kriitikon on siis syytä perehtyä viihteen sääntöihin ennen kuin sanoo siitä mitään.
Utrio tietää tarkkaan mitä kirjoittaa ja mitä mikin yksityiskohta tarkoittaa. Kun lukija tuntee kirjailijan säännöt, romaani toimii kuin monimutkainen peli tai leikki, jonka kaavamaisesta etenemisestä nauttii – varsinkin kun siteeksi on kudottu utriomainen kimalteleva, aistillinen, rehevä ja menevä tarina.”

Siinä sanottiin mitä minä kirjoitan: tarinan, joka rakennetaan kuin peli. Tämä oli Suvi Aholan tekstiä. Kummallisuus jatkui. Uudessa Suomessa oli Laura Kolben analyyttinen kritiikki, Suomenmaassa Lasse Koskelan. Muissa lehdissä samoin.
Tuonvuotinen romaani oli nimeltään Vendela. Hauska teos, mutta ei ratkaisevasti poikennut muista kirjoistani. Niinhän minä kirjoitin kuin ennenkin. Minä olin sama, mutta aika oli muuttunut.

KAKSIKYMMENTÄ RAUHAN VUOTTA

Esiin astui uusi sukupolvi, ne jotka olivat syntyneet suunnilleen silloin, kun minun sukupolveni 60-luvulla kapinoi sodanjälkeistä raskautta ja ahdasmielisyyttä ja menneisyyteen kääntymistä vastaan.
Parin viikon kuluttua romahtikin sitten Berliinin muuri. Nämä tapahtumat olivat toki yhteydessä toisiinsa. Ehkä lopulta pitäisi kiittää Mihail Gorbatshovia ja glasnostia siitä, että minusta tuli kunniallinen kirjailija.
Neuvostoliiton sortumisella oli ihmeellinen vaikutus Suomen kulttuurielämään. Tiukkapipoisuus, virheiden etsiminen, kielteisyys ja vihamielisyys suli silmissä. Alkoi ilmestyä ihan oikeita kritiikkejä.
Toki joku aina jaksoi muistuttaa, että ”viihdekirja ei opeta, ei kasvata eikä anna esteettisiä elämyksiä, kuten muu kirjallisuus”. Lukijapostistani tiedän, miten totaalisen väärä tällainen olettamus on.
Suojasäätä on jatkunut pian kaksi vuosikymmentä. Tänä aikana olen tehnyt elämäni parhaat työt. Epäilemättä olen jaksanut kirjoittaa suuria teoksia koska ei ole tarvinnut käyttää energiaa muurien puolustamiseen.
On ollut rauhan aika. Jos kirjani on moitittu, se on tapahtunut normaalissa taiteellisessa järjestyksessä eikä moraalisena puhdistustyönä.
Olen ihmetellyt, kuinka kauan sulan maan aikaa voi kestää. Viime vuosina olen pitkästä aikaa julkaissut pari perinteistä romanttista epookkikomediaa. Ja kuinka ollakaan jossakin oli jo paheksuva huomautus: ”Ruma kreivitär on historiallinen romaani, mutta siinä on myös naisten viihdekirjallisuuden aineksia”.
Teos todella on naisten viihderomaani, täysverinen. Mutta miksi siitä nyt tuli paheksuttava? Ehkä esiin astuu jälleen uusi sukupolvi, jonka pitää kaataa edellinen erilaisella arvomaailmalla.

Artikkeli perustuu 25.9.2002 muotokuvan paljastustilaisuudessa pidettyyn esitelmään.