KIRJAILIJAN ELÄMÄ JA TYÖ
Kaari Utrio

EN AIKONUT KIRJAILIJAKSI

Miksi aloin kirjoittaa on aivan eri asia kuin miksi kirjoitan nyt.
Suuri ellei suurin osa kirjailijoista tiedostaa kirjoittamisen kutsumuksena hyvinkin nuoresta. Ollessani vähän toisella kymmenellä isäni mainitsi, että tulisin ansaitsemaan leipäni kirjoittamalla — myöhemmin hän sanoi tarkoittaneensa lähinnä toimittajan ammattia.
Itselläni ei ollut aikomusta kirjoittaa muuta kuin historian tutkimustuloksia. Pikkutyttönä päätin ryhtyä historiantutkijaksi. Luin tolkuttomasti ja oli kympin ainekirjoittaja, mutta molemmat olivat itsestäänselvyyksiä kustantajan perheessä.

Viimeisenä opiskeluvuotenani Helsingin yliopistossa aikakauslehti Eevan päätoimittaja Maija Dahlgren pyysi minua kirjoittamaan lehteen jatkoromaanin. Pyynnön välitti äitini, joka työskenteli tuolloin Eevan muotitoimittajana. En pitänyt asiaa mitenkään outona; opiskelijalla oli aina rahapula, ja kirjoittaminen oli perheessäni aivan luonnollista. Jatkiksen aiheen rakensin yleisen historian laudaturtyöstäni.
Jatkoromaanista sain ajatuksen kirjoittaa ihan oikean romaanin valmistuttuani historian maisteriksi. Olin kaikki joulut töissä kirjakaupassa, myin Angelika-nimisiä supersellereitä, ja ymmärsin hyvin, että sellaisella voi ansaita rahaa lisensiaattiseminaaria varten.
Odotin, kunnes isäni jäi eläkkeelle Kustannusyhtiö Tammesta. Neuvottelin silloisen kirjallisen johtajan Jarl Hellemannin kanssa ja kirjoitin näytteeksi muutaman luvun keskeltä tulevaa kirjaa. Sen jälkeen kirjoitin romaanin alkuosan ja loppuosan. Se oli mahdottoman hauskaa. Aiheen otin tällä kertaa Suomen historian gradustani. Romaani julkaistiin syksyllä 1968.

Sillä lailla aloin kirjoittaa: ilman intohimoa, ilman päättäväisyyttä, ilman kärsimyksiä, keuhkotautia ja kuppaa. Kirjoitin, koska kirjoittaminen tuotti minulle mahtavaa iloa, ja koska se oli ainoa tapa hyödyntää koulutustani erämaavaruskunnassa, jossa elelin upseerinrouvana. En hetkeäkään ajatellut olevani kirjailija tai tulevani sellaiseksi.
Myyntimenestys oli loistava kokemus. Tuohon aikaan ei rahaa ollut juuri kenelläkään, saati vastavalmistuneella nuorella maisterilla. Elämä oli kärsivällistä ja kekseliästä penninvenytystä. Yhtäkkiä oli varaa ostaa automaattinen pyykinpesukone, jota varten olin laatinut tarkan säästösuunnitelma.
Kirjoittaminen oli mainiota puuhaa ja sillä ansaitsi leipänsä siinä kuin historianlehtorina. Jatkoin samaa huuhaata seuraavat viisi vuotta. Rojaltit menivät lähinnä elämiseen ja kotitalouden viimeisen tekniikan hankkimiseen. Inhoan taloustyötä.

Vuonna 1973 sain kirjallisuuden valtionpalkinnon. Ensin en ymmärtänyt, mistä opetusministerin kutsussa oli kysymys. Palkintoja saivat oikeat kirjailijat, en minä. Jälkeenpäin kuulin, asiasta olikin väsätty moitekirjettä opetusministeriöön.
Tapaus oli käännekohta. Oivalsin olevani ammattikirjailija, olinhan vuosikaudet elättänyt itseni kirjoittamalla romaaneja. Hieman haikeasti luovuin tiedenaisen haaveista, joita oli siihen asti vaalinut.

KUSTANTAJAN TYTÄR

Kasvoin kodissa, jossa kirjallisuus oli paitsi ilon ja tiedon myös leivän lähde. Isäni Untamo Utrio oli Kustannus oy Tammen toimitusjohtaja, ja äitini Meri Utrio työskenteli toimittajana ja suomentajana. Lapsuudenkodissani oli tuhansien niteitten kirjasto, jonka pikkuveljeni ja minä pyyhimme nide niteeltä joka vuosi. Kaikiksi lahjoiksi saimme aina kirjoja.
Kirjallisuus oli yhtä normaali ilmiö kuin ruoka tai vaatteet. Kaikki kirjoittivat; siinä ei ollut mitään outoa, saati jumalallista. Inspiraatio oli vitsi.
Omaksuin ammattimaisen, käytännöllisen suhtautumisen kirjoittamiseen. Varmaan kotini perintöä on, että pidän itseäni kirjoittamisen käsityöläisenä. Ammattitaitoinen kirjoittaja tekee oodin vaikka vesilaitokselle. Olen sellaisen kuullutkin.

Vanhempani pitivät kirjallisuutta suuressa arvossa. Ajanvietekirjallisuus, erityisesti seikkailut ja romantiikka, alensi kirjallisuuden arvoa eikä sopinut sivistyneen ihmisen luettavaksi.
Minulle jäin epäselväksi, mikä oli varsinaista viihdettä. C.S. Foresterin Hornblower-kirjoja äitini rakasti (minä myös), vaikka ne ovat huimia seikkailukertomuksia. Nevil Shuten Viisi mustaa kanaa sai armon, vaikka se on romanttinen teos jos mikä. Netta Muskettia ei saanut lukea, eikä Aino Räsästä, ja Mika Waltariakin vain pitkin hampain Sinuhea lukuun ottamatta.
Mahdollisesti juuri kielletyn hedelmän houkutus sai romanttisen seikkailuromaanin kirjoittamisen ensi kerran vilahtamaan mielessäni. Taipumus pinnallisuuteen, hauskanpitoon ja henkiseen laiskuuteen saattaa toki olla luontainenkin.
Minusta ei mitenkään olisi voinut tulla syviä sielunongelmia tarkasteleva kirjailija. En pysty sellaiseen, eikä se kiinnosta. Miksi tekisin huonosti sellaista, jonka muut tekevät paremmin, kun kerran osaan oman työni hyvin?

USKONTO, MODERNISMI JA MAAILMANVALLANKUMOUS

Historioitsijana ja järjestelmällisenä ihmisenä olen kerännyt laajan leikekokoelman kirjailija Kaari Utrion vaiheista. Lehtileikkeen liimattuani en sitä katso ennen kuin tulee tarve. Esikoisen julkaiseminen kirjallisena kuriositeettina vuonna 1998 pakotti avaamaan ensimmäisen leikekansion ensimmäiset sivut.
Elämys oli odottamattoman voimakas, järkyttäväkin. Kolmen vuosikymmenen takainen maailma tuntui huvittavan naivilta ja kieli vanhanaikaiselta. Minua ällistytti tuolloisten kriitikkojen tarve säätää ja määrätä, mitä kirjailija saa kirjoittaa, mitä ei. Läpi paistoi halveksunta yleisöä kohtaan, joka tyhmyyttään luki myyntimenestyksiä.

Kirjailijan aiheenvalinta oli moraalikysymys jo syksyllä 1968. Se oli hyvää vauhtia matkalla myös poliittiseksi kysymykseksi.
Myrkyllisimmissä syytöksissä minua vaadittiin lopettamaan kevytmieliset tarinani, jotta ihmiset ymmärtäisivät niiden sijasta ostaa Leninin Koottuja. Poliittisiin yhtyivät uskonnolliset piirit, jotka pitivät teoksiani liian seksuaalisina. Modernistit suhtautuivat niihin kuin yleisö, joka menee rockkonserttiin ja ihmettelee, miksei siellä soiteta Bachia.
Vanhanaikainen tarina, jossa oli alku, keskikohta ja loppu, oli yhtä halveksittu kuin riimiruno. Koko genre oli täysin outo ja määrittelemätön, vaikka musiikkiviihde alkoi jo saada arvostusta.
1980-luvun loppupuolen glasnost kosketti myös suomalaista kulttuuripolitbyroota. Tuomion rengas hellitti puristuksensa oikeastaan yllättävän nopeasti 90-luvun vaihteessa. Enää ei tarvinnut tuhlata aikaa puolustautumiseen tyhjänpäiväisiltä hyökkäyksiltä.
Suhtautuminen seikkailutarinaan varmaankin muistuttaa heiluria. En lainkaan epäile, että rengas taas kiristyy, ehkä vielä minun elämäni aikana.

KIRJOITTAMISEN PAKKO

Laaja tuotanto olisi ollut mahdoton ilman puolison horjumatonta tukea. Kirjailijavaimo ei ole välttämättä riemukas asia. Tässä perheessä tilannetta on ehkä helpottanut se, että molemmat kirjoittavat.
Kai Linnilä on lukenut kaikki käsikirjoitukseni jo raakileina, ollut ankara ja kannustava kriitikko. Minä olen voinut tehdä hänelle saman palveluksen.
Vasta urani melko myöhäisessä vaiheessa käsitin, että en kirjoita taloudellisista syistä enkä siksi, että se on hauskaa, vaan koska minun on pakko kirjoittaa. Tunnen oloni avuttomaksi, jopa ahdistuneeksi ja eksyneeksi, ellei mielessäni ole uutta kirjaa. Ilman kirjasuunnitelmaa maailma on epäjärjestynyt ja tarkoitukseton ja elämä hapuilevaa, päivät valuvat hukkaan.
Ahkeruudella ja sinnikkyydellä ei kannata kerskua silloin, kun itse asiassa on kysymys pakkotilasta. Tilanne lie sama useimmilla kirjailijoilla.
Vuosikymmenet uralla eivät ole opettaneet juuri muuta kuin että on viisasta jättää romaaniin henkilöitä, joita voi ehkä käyttää myöhemmissä kirjoissa. Paluun mahdollisuus, vaikka kuinkakin epätodennäköinen, helpottaa kirjan valmistumisen aiheuttamaa syvää surua.

TARINANKERTOJA

En kirjoissani analysoi itseäni, rakenna elämääni enkä muutenkaan tuijottele napaani. Päinvastoin, haluan pysytellä teosteni ulkopuolella, sopivalla etäisyydellä.
Olen, ilmeisesti ihan synnynnäisesti, tarinankertoja. Sitä voi sanoa brandiksi. Ennen sitä nimitettiin ominaisuudeksi.
Tarinankerronta tuntee tietyt säännöt, joita noudatan aivan vapaaehtoisesti: lopun on oltava tulos siitä mitä tarinan kuluessa tapahtuu, henkilöt voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa kohtaloonsa, oikeudenmukaisuuden vaatimus toteutuu jollakin tavalla.
Tarinaa voisi verrata vaikkapa šakkipeliin. Aloitukset ovat tunnettuja, ja jokainen tietää, miten tarina loppuu. Tarinan elementit tunnetaan, mutta sen kulku on salaisuus.

Pidän itseäni kertojana, joka muinaisten runolaulajien tapaan viihdyttää yleisöään tarinoilla. Ei runonlaulajakaan kauan tyhjille seinille laulanut. Yleisö on kirjoittamiseni välttämätön vastaanottaja. Varmasti kirjoittaisin vaikka en ansaitsisi sillä mitään, mutta entä jos kukaan ei lukisi sanoja, kuulisi puhetta? Tarina ei ole olemassa ilman kuulijaa.
Tarkoitukseni ei ole opettaa eikä saarnata. Minulla ei ole sanomaa, en ole profeetta enkä poliitikko. Olen tarinankertoja.

Hyvä, jos tarina aukaisee kuulijalle ennestään suljettuja ovia. Jos tarina tarjoaa hänelle iloa, se ei ole ”vain iloa”. Ilo on harvinainen ja kallisarvoinen tunne, jota ei pidä väheksyä.
Olen ollut molempien iltapäivälehtien kolumnisti. En juuri usko kolumnien maailmanparannusvaikutukseen. Kirjoittajan omaa mielenterveyttä ne varmasti edistävät, ainakin minun. Olen tyytyväinen, kun minulla on foorumi, jossa pääsen riekkumaan ja ruikuttamaan, vaikka en tiedä, miksi ajatusten julkistaminen helpottaa oloa.

SUOMALAINEN KIRJAILIJA

En voi pitää itseäni tyypillisenä suomalaisena kirjailijana. Olosuhteeni ovat olleet moninkertaisesti suotuisammat kuin monen muun. Synnyin kirjalliseen maailmaan, hankin perusteellisen kirjallisen sivistyksen jo hyvin nuorena, minulla on korkea koulutus, teokseni ovat suosittuja. Olen ollut taloudellisesti itsenäinen, en riippuvainen apurahoista, ja kustantajani suhteen asemani on vahva.
Puhtaasti kirjallisen elämän lisäksi minun olisi mahdollista elättää itseni pelkästään luennoimalla tai senttaamalla lehtiin ja kokoomateoksiin. Minulla on vaihtoehtoja enemmän kuin kirjailijoilla yleensä.

Toisaalta vaihtoehtoja ei ole, kun on sisäinen kirjoittamisen pakko. Siinä mielessä olen kuin kuka tahansa suomalainen kirjailija. Olen joutunut sietämään huomattavasti ankarampaa julkista kritiikkiä kuin kirjailijat yleensä enkä silti lyönyt hanskoja naulaan; sitkeydessä olen samaa luokkaa kuin kollegani.
Olen ollut alalla kauan ja kirjoittanut kaikenlaista kesänäytelmistä tietokirjoihin, kolumneista romaaneihin. Mahtaako joskus tulla vaihe, jolloin mikään ei tunnu enää miltään?

URAN MITTAAN

Vuosien 1968-1974 teokset ovat enintään harjoittelua; 1974 alkoi jakso, jolloin pyrin kirjoittamaan hyviä romaaneja, vaikka en oikeastaan tiennyt mitä se tarkoittaa; 1980-luvun alussa aloin kirjoittaa kansantajuista tietokirjallisuutta, jonka aiheena oli naisten ja lasten historia; 1990 –luvulla päätin lopettaa tietokirjojen kirjoittamisen ja palasin romaanikirjailijan hiljaiseen ja vaatimattomaan elämään. Päätös ei tietenkään pitänyt, vaan kirjoitin sen jälkeen rinnakkain laajoja romaaneita, epookkikomedioita ja erittäin suuritöisiä kansantajuisia historiateoksia.

On luontevaa tarkastella kehitystä kronologisesti, koska silloin omat tarpeet ja intentiot asettuvat paikoilleen kirjojen virrassa. Kirjallisessa kehityksessäni pidän merkityksellisenä kykyjeni, itseluottamukseni ja rohkeuteni kasvua vuosikymmenien aikana.
Historiallisen romaanin perustyö on aina sama ja tehtävä yhtä huolellisesti koski se 1000-lukua tai 1800-lukua. Jotkut aikakaudet ovat toki helpompia rakentaa kuin toiset, lähinnä siksi, että materiaalia on paljon ja helposti saatavilla.
1800-luvun epookkikomediat kuuluvat tähän sarjaan. Kirjoitin niitä 1970-luvun loppupuolella välitöinä, kun olin aivan uupunut elämästä ja kirjoittamisesta, mutta koko ajan piti tehdä lisää, jotta perhe pysyi leivässä. Samoin nyt 2000-luvulla, kun olen vuosia rakentanut monumentaalisia töitä, haluan levätä ja kirjoittaa jotakin helppoa ja hauskaa: siispä palaan epookkikomediaan.
Suomalaisten 1300-luvun historiasta olen kirjoittanut paljon 1990-luvun taitteessa, jota pidän onnellisena ja tasapainoisena aikana elämässäni. 1300-luku on kirjailijan kannalta hyvä aika: valtakunnassa tapahtui, keskusvalta oli heikko, Itämaa oli eristynyt, Saksalainen ritarikunta oli mahtitekijä, ruotsalaiset, suomalaiset, saksalaiset olivat selvästi erotettavissa, suvut olivat mahtavia. Niistä aineksista pystyy aina kehräämään hyvän seikkailun, josta voi johtaa langat nykyaikaan.

Täyttäessäni viisikymmentä vuonna 1992 pelkäsin, että en jaksaisi enää kirjoittaa kuten ennen. Ei koskaan kannata pelätä etukäteen: viidenkymmenen ikävuoden jälkeen olen tehnyt elämäni suurimmat ja vaativimmat työt.
Eurooppalaisen perheen historian (Perhekirja 1998), naisten ulkonäön ja terveyden historian (Belladonna 2001) ja suomalaisen naisen historian (Suomen naisen tie 2006) lisäksi olen kirjoittanut kolme suurta romaania: Vaskilinnun 1992, Tuulihaukan 1995 ja Yksisarvisen 2000, joita pidän päätöinäni.
Vasta 1990-luvulla, kymmenien vuosien ammattikirjailijan uran jälkeen minulla oli kylliksi uskoa omiin voimiini ryhtyäkseni kirjoittamaan waltarimaisia järkäleitä. Oli hullunrohkeutta tunkea yhteen romaaniin yhdeksän eri vaiheessa olevaa kulttuuria kuten Vaskilinnussa, tai kuljettaa päähenkilönsä puolen maailman läpi tai kuvata alusta loppuun saakka muuan kristikunnan kummallisimmista tapauksista, ensimmäinen ristiretki. Onneksi uskalsin ryhtyä urakkaan.
1000-luku on minulle lumoava sekoitus uskoa ja barbariaa, ihmeitä, taikuutta, sotaa ja satua. Samalla se on valtavan kasvun vitaalista aikaa. Kronikat, saagat, romanssit, laulut, kaikki aikalaismateriaali on aarrearkku, jonka pintaa olen vasta raapaissut.

FAKTA JA FIKTIO

Historiallisen romaanin kirjoittaminen on ihanaa, suurenmoista työtä. Saan yhdistää tutkimuksen ja tarinan, joista molemmista nautin hillittömästi. Lisäksi voin käyttää fantasiaa, mikä tutkijalta on kielletty.
Tutkimus ei poikkea normaalista tieteellisestä tutkimuksesta. En näe mitään syytä ylenkatsoa yksityiskohtia, vaikka niiden merkitystä usein vähätellään. Miksi yleensä sijoittaa aiheensa historiaan, jos ei viitsi tehdä kunnon työtä? Sitä paitsi elämä koostuu yksityiskohdista.
Romaania suunnitellessani tutkin ja rakennan valmiiksi näyttämöt, joilla kaikki tapahtuu: luonnon, kaupungit, kirkot, talot, huoneet, satamat, laivat, taistelupaikat, piiritykset, tiet, joet, sillat — mitä ikinä tarvitaan. Otan selville, mitä lintuja noilla paikoilla esiintyi, minkälaisia puita ja kukkia, minkälainen oli ilmasto, mitä syötiin ja juotiin, kuinka pukeuduttiin, mitä sairastettiin ja kuinka parannettiin.
Tätä työtä rakastan. Kirjailija on suuri rakentaja: luo kokonaisia maailmoja.

Viime vuosikymmenen olen ollut erityisen kiinnostunut sodankäynnistä. Sota oli 1000-luvun maailman liikkeellepaneva voima, yhteiskunta oli olemassa ratsusoturia varten.
Mahtavat piiritys- ja taistelukuvaukset ovat haasteita. Liikuttelen mielelläni suuria massoja. Parhaana pidän valtavan Manzikertin taistelun kuvausta Tuulihaukassa. Yksisarvisen ristiretkeläisten uskomattomat ponnistukset kirjoitin melkein transsissa. Ihmettelen itsekin, miten minusta tulikaan sotahistorioitsija.
Toisaalta nautin kuvatessani ikivanhaa kiveä, rakennuksia joissa on kauan asuttu tai palveltu jumalia. Sellainen kivi hengittää, puhuu, laulaa. Rakastan kryptan hämärää, kynttilän ja soihtujen valoa, keskiajan ikimetsien hiljaisuutta. Sellaiseen ympäristöön sopivat ihmeet ja intohimot.

Tärkeämpi kuin fyysisen miljöön uskollinen kartoittaminen on henkisen miljöön uskottava kuvaus. Siihen kuuluu paitsi elinehtojen määrittäminen myös ns. mentaalihistoriallisen maailman selvitys. Nykylukijalle on jotenkin ymmärrettävästi kerrottava, miten ihmiset suhtautuivat ilmiöihin, ja miksi he ajattelivat niin eri tavalla kuin me.
Uskonto on keskiajan maailmassa yhtä olennainen tekijä kuin sähkö nykymaailmassa. Uskonto vaikutti kaikkeen, eikä romaania voi kirjoittaa ilman sen läsnäoloa.
Asia ei ole ollut minulle aivan helppo. Itselläni ei ole minkäänlaista kokemusta uskosta, en ole kristitty enkä mitään muutakaan, mutta kunnioitan toisten uskoa. Uskonto ihmisten ahdistuksen poistajana ja vallan ja talouden välineenä kiinnostaa minua kovasti.
Yritän varoa jälkiviisautta ja ylenkatsetta, joka nykyihmiseltä käy luonnostaan, vaikkei hänen oma uskonsa rahaan ole yhtään kehittyneempi tapa jäsentää olemassaoloa. Joskus arvelen olevani Suomen uskonnollisin kirjailija, niin paljon olen uskontoa käsitellyt.

Romaani ei ole eikä saa olla historiallinen tutkimus eikä kansatieteellinen selvitys. Kerätystä tiedosta käytän ehkä kymmenesosan. Mutta loppukin täytyy tietää, jotta pystyy liikkumaan luontevasti oudossa maailmassa eikä vain liimaile ympäristötarroja.
Lukijani ovat yleensä erittäin kiinnostuneita romaanin tietopuolesta. Teokseen liitetyt kartat ovat samanlainen palvelu kuin henkilöluettelo tai kirjan loppuun liitetty lyhyt selvitys aikakauden luonteesta. Kuvittelen, että näin voin auttaa lukija saamaan enemmän irti lukemastaan. Lukeminenhan on mielikuvien muodostamista.

Niin paljon kuin historiallisessa romaanissa tietoa onkin, pääsana on kuitenkin romaani. Menneisyys on vain paikka, jossa romaanin ilmiöt tapahtuvat. Henkilöiden suhteet ja kohtalot ovat romaanin pääasia, ei miljöö, vaikka se tietysti vaikuttaa henkilöihin.
Vuosikymmenien tutkimustyön tuloksena tietoa kertyy runsaasti. Romaaneissa ei voi käsitellä pitkiä kehityskulkuja, joiden arvaan kuitenkin kiinnostavan lukijoitani. Siksi olen kirjoittanut useita arjen historiasta kertovia kansantajuisia tietokirjoja, en tutkijana vaan tutkijoiden tulkkina.
Aloittaessani en voinut kuvitella, kuinka suuri yleisön tiedonnälkä todella on. Tietokirjojani luetaan lähes yhtä paljon kuin romaaneitani.

HENKILÖT JA JUONI

Romaanin päähenkilöt ovat aina keksittyjä, mutta sivuhenkilöinä käytän todella eläneitä ihmisiä, joille kuitenkin joudun usein myös luomaan persoonallisuuden, koska heistä yleensä tiedetään melko vähän. Teen itselleni selostuksen romaanin jokaisesta henkilöstä, ominaisuuksista, ulkonäöstä ja menneisyydestä siihen hetkeen asti, jolloin hän astuu romaaniin.
Päähenkilöitä voi suuressakin romaanissa olla korkeintaan kuusi. Muut henkilöt, joita on kymmeniä, tulevat ja menevät. Kullakin on tehtävänsä joko viemässä tarinaa eteenpäin tai kuvaamassa joko aikaa tai päähenkilöiden luonnetta ja suhtautumista ilmiöihin.
Niin henkilöt kuin juoni saattavat ryhtyä elämään omaa elämäänsä, jolloin kirjailijan on perusteellisesti pohdittava, antaako virran viedä vai pitääkö kiinni ennakkosuunnitelmasta.
Päähenkilöni ovat usein jollakin tavalla poikkeavia omassa ympäristössään. Naisille annan mielelläni jonkin erityistaidon — Vendela lääkitsijä, Blanka haukkametsästäjä, Joanna kanteleensoittaja, Terhen verenseisottaja ja manalankävijä, Judit kauppias, Aure nukuttaja, Constanzia tarinankertoja. Erityistaito auttaa heitä selviämään kovassa maailmassa.

Romaanieni henkilöt eivät ole historian todellisia ihmisiä vaan moderneja yksilöihmisiä. Vaikka pyrin rakentamaan henkilöni arkaaisiksi, keskiaikaisen ihmisen kuvaaminen on mahdotonta. Nykyajan kirjailija ei menneisyyden kollektiivi-ihmistä pysty luomaan eikä lukija häntä vastaanottamaan.
Tähän ongelmaan ei ole kukaan vielä löytänyt ratkaisua, mikäli sen ratkaiseminen yleensä on lainkaan tarpeellista. Keskiajan ihmiseen voi tutustua lukemalla ajan kirjallisuutta, esimerkiksi Tirant Lo Blancia. Se on aika tuskastuttava kokemus.

Minulla on valitettava taipumus suhtautua henkilöihini hyvinkin tunteellisesti. Teokseni ovat yleensä niin laajoja, että niiden suunnittelu, tutkiminen ja kirjoittaminen vie vuosia. Niiden kuluessa henkilöt muodostuvat osaksi jokapäiväistä elämänpiiriä.
Henkilöihin saattaa kiintyä kuin ystäviin. Kaikista henkilöistäni minulle rakkaimmat ovat Tuulihaukan Aure, aurinkoinen sopeutuja, älykäs, käytännöllinen ja lojaali, sekä hänen ristiriitojen repimä veljensä Lyy. Kovasti ikävöin myös Yksisarvisen pääparia Geiriä ja Constanziaa, rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä, jotka mahdottomissakin olosuhteissa kantoivat vastuunsa. Kuinka raskasta onkaan erota ihmisistä, joita rakastaa ja ihailee — romaanin valmistuessa on edessä surutyö kuin ystävän kuollessa.

KOHTAUS KOHTAUKSELTA

Romaanin valmistuminen kestää noin kolme vuotta suunnittelun aloittamisesta oikolukuun. Minulla on työn alla useita aiheita, joista kaikista ei välttämättä tule koskaan mitään.
Kertomus etenee kahdessa kerroksessa: toisaalta historiallisten tapahtumien ja toisaalta henkilöiden välisten suhteiden tasolla. Tasot ovat koko ajan yhteydessä siten, että todelliset tapahtumat vaikuttavat henkilöihin ja jopa kuvitellut henkilöt saattavat vaikuttaa todellisiin tapahtumiin.
Yhdessä nämä kaksi lankaa muodostavat romaanin juonen. Tasapainoista juonta varten joudun toisinaan nopeuttamaan tai hidastamaan historian kulkua.

Sommittelen juonen etukäteen luku luvulta ja kohtaus kohtaukselta aina kertojan näkökulmaa myöten. Siinä vaiheessa valtani on rajaton: synnytän ja surmaan ihmisiä mieleni mukaan. Teen vaihtoehtoisia kohtauksia ja juonenkulkuja, karsin henkilöitä ja luon heitä lisää mikäli tarvitaan.
Tämä vaihe on kovaa työtä. Yhdessä romaanissa saattaa olla puolentoista sataa kohtausta. Sommittelu, johon sisältyy juonen lisäksi henkilöiden rakentaminen, on työn luovin ja samalla onnellisin vaihe.
Joskus on kirjoittaessa tuntunut, että täytän jo tehtyä muottia. Mutta lopulta ei yksikään suunnitelma toteudu alkuperäisenä.

VALTA JA RAKKAUS

Ihmisten käyttäytymismotiivit ovat kaikkina aikoina olleet suunnilleen samat ja riisuttuina aika alkeelliset — ahneus, valta, viha, häpeä, rakkaus, uskollisuus, kosto. Niistä tarinat yleensä rakennetaan, ne koskettavat jokaista kuulijaa ja tarjoavat loputtomia variaatioita.
Valta on aina kiinnostanut minua, ei itsensä vuoksi vaan siksi, mitä se ihmisillä teettää ja kuinka monenlaiseen asuun sen tavoittelu voi pukeutua. Valtaan liittyvät uskollisuus ja petos, niihin viha ja kosto.
Rakkaus, julkiselämässä ainaisesti kakkossijaa pitänyt ”pehmeä arvo”, on yksityisen ihmisen elämässä tärkeimpiä asioita ja panee liikkeelle uskomattomia voimia.

Kirjoitan ajasta, jolloin sekä syntymä että kuolema olivat koko ajan läsnä jokapäiväisessä elämässä. Nykyaikana nämä luonnolliset asiat tuntuvat helposti eksoottisilta, rutosta, nälänhädästä ja sodasta puhumattakaan. Tarinassa ihmiselämän käännekohdat ovat rakennuspuita, seikkailujen ja romantiikan aineksia.
Seikkailut ja romantiikka ovat ihmiskunnan tarinankerronnan kaikkein vanhimpia ja pysyvimpiä aiheita. Useimmat niitä kaipaavat, monet väittävät halveksivansa.
En tiedä, miksi romantiikka olisi jotenkin alhaisempi aihe kuin esimerkiksi erotiikka. Minusta on hauska käsitellä romanttisia aiheita; niihin liittyy huumori ja ilkikuri, yleensä myös onnellinen loppu.
Onnellinen loppu on rajauskysymys. Jo oman hyvän mieleni vuoksi lopetan tarinan kohtaan, jossa kaikki on hyvin. Huomenna voi käydä ilmi, että sankarilla on syyhy. Mutta juuri nyt vallitsee tyytyväisyys ja usko ikuiseen onneen.

HISTORIAN POPULARISOINTI

Minulta kysytään silloin tällöin, kumpi oikein olen, kaunokirjailija vai tietokirjailija. En näe kirjallisuudenlajien välillä ristiriitaa. Minun työssäni toinen tukee toista. Kuitenkin tietokirjoja kirjoittaessani tiedän koko ajan, että tämä on jotakin, mitä teen romaanien välillä. Olen tarinankertoja, joka soveltaa taitoaan tieteen kansantajuistamiseen.
Havainnollinen kuvitus on populääritietokirjan olennainen osa. Nautin kuvien etsimisestä ja kuvatoimituksesta. >
Elämäni onnellisin kesä oli vuonna 1998, jolloin mieheni Kai Linnilä ja minä taitoimme yhdessä massiivista Perhekirjaa valoisassa kesäyössä, istuimme vierekkäin ruudun ääressä, juttelimme hiljaa ja katselimme suuresta ikkunasta rusakonpoikaa loikkimassa lammen rannassa. Se oli maanpäällinen paratiisi: lumoavan mielenkiintoista ja vaikeaa työtä rakkaan ihmisen kera kauneuden keskellä.

MAALLEMUUTTO

Maallemuutto kesällä 1975 oli sattuma ja päähänpisto, kuten muutkin elämäni suuret ratkaisut. Vaistomaisesti olen valinnut oikein; myös maallemuutto oli ehdottoman viisas päätös, vaikka ei sitä silloin ajatellut suurena elämänmuutoksena. Kunhan päästiin pois Helsingistä, joka oli levoton ja 70-luvun poliittisten riitojen myrkyttämä paikka.
Olen paljasjalkainen helsinkiläinen, mutta muistan lapsesta asti kaivanneeni maalle. Viihdymme molemmat suurenmoisesti maaseudulla, muutenhan olisimme muuttaneet takaisin Helsinkiin — ajatus ei ole edes tullut mieleen.

Maallemuuton vuoksi olen pystynyt ylläpitämään kirjoittamisessa kirja ja vuosi -tahtia. Maaseudulla on työtilaa ja työrauhaa, pääkaupungin kulttuuritarjonnasta siilautuu sadan kilometrin ajomatkan läpi vain kaikkein kiinnostavin, etäisyys antaa terveellistä perspektiiviä Helsingin intelligentsijaan ja kaupungin yleiseen tärkeyteen maailmankartalla.
Olen voinut keskittyä tärkeimpään: ajattelemiseen, suunnittelemiseen, tutkimiseen ja kirjoittamiseen. Pitkäjänteisten ja monivaiheisten töitten suunnitteleminen ja toteuttaminen onnistuu minulta vain rauhallisessa ympäristössä.

KIRJAN TULEVAISUUS

Kirja on haudattu niin moneen kertaan viimeisen sadan vuoden kuluessa, että sen kuolema alkaa olla vitsi. En sure lukemisen tulevaisuutta: kirjoja tuotetaan, ostetaan, lainataan ja luetaan nyt enemmän kuin koskaan.
Pessimistiset ajatukset lukemisen lopusta johtunevat siitä, että ennen rajattu, yhtenäinen lukijakunta on hajonnut osayleisöiksi, jotka lukevat kukin mitä mielivät. Tätä yleisöä on enemmän kuin entistä, mutta se käyttäytyy eri tavalla. Koska lukijoita on paljon, kirjallisuuden täytyy antaa heille jotakin sellaista, jota sen modernit kilpailijat eivät pysty antamaan.

Kirjalla on kaksi etua: sitä voi lukea omaan tahtiinsa ja missä tahansa jossa on vähän valoa, ja lukemisessa on pakko käyttää mielikuvitusta. Kirjallisuus on tavallaan keskeneräistä: lukija täydentää kirjailijan tekstin omassa päässään. Lukeminenkin on luomista. Suuri osa ihmisistä nauttii tästä prosessista, vaikka valmistakin olisi saatavilla.
Kirjallisuus tuskin muuttaa maailmaa, mutta se tulkitsee sitä ja samalla auttaa lukijaa säilyttämään mielenterveytensä.

Kaari Utrion kuvaus omasta kirjailijakehityksestään pohjautuu haastatteluun Parnassossa 3/2002. Alkuperäisen haastattelun on tehnyt Joni Pyysalo.